Ote kirjastani Ilkeitä ongelmia – tarinoita politiikasta (Tammi 2020):
Korkea johtaja komission energiapääosastolla harmitteli minulle joskus kaksituhatluvun alkuvuosina, miten turhauttavaa on, kun puhdas teknologia ei kelpaa. Hän oli vienyt Greenpeacen vaikuttajia paikan päälle erästä uutta jätteenpolttolaitosta katsomaan. Ympäristöväki myönsi, että siistiä jälkeä totta tosiaan tulee. Jätekasa pienenee ja energiaa saadaan tilalle. ”Mutta ei tämä näin helppoa saa olla”, he sanoivat. ”Jätteen syntyä pitää ehkäistä, eikä sitä tehtäisi, jos hommasta tulee näin rattoisaa.”
Tuo ajattelematon linjaus on jo kaikessa hiljaisuudessa haudattu, mutta on syytä todeta rehellisesti, että se on osaltaan kerryttänyt niitä muovivuoria, joita ympäristöjärjestöt nyt paheksuvat.
Samaan lauseeseen ”Ei tämä näin helppoa saa olla” olen törmännyt sen jälkeen aika monta kertaa. Sillä on torpattu monet hyvät innovaatiot ja estetty sekä tehokas päästöjen vähentäminen että ympäristön suojelu. Tekniset ratkaisut eivät ole kelvanneet, koska ne vaikuttavat liian vaivattomilta. Pakko sanoa, että siitä tulee mieleen pietistinen yltiöhurskaus: katumuksen tulee olla syvää ja siinä pitää piehtaroida. Riitti ja synkistely kiinnostavat, ratkaisut eivät niinkään. Vihreää ympäristöaatetta on luonnehtinut ideologinen jäykkyys. Jari Tervoa mukaillen voisi sanoa: se söi teoriaa ja paskansi dogmeja. Näillä dogmeilla monta hyvää direktiiviä on pilattu.
Olen yrittänyt kuluneina vuosikymmeninä hahmottaa, miksi vihreän aatemaailman ilmastoratkaisut ovat usein olleet vahingollisia itse ympäristöasian kannalta. En tarkoita erityisesti vain yhtä puoluetta. Näen yhtä hyvin tämän ajattelun hedelmiä, pieniä tai suuria, vasemmistoliitossa, demareissa, kokoomuksessa tai keskustassa, muutamia mainitakseni. Esimerkiksi koko Marinin hallitus on vihreä ja tekee vihreää politiikkaa. Kyse ei ole ihmisistä eikä varsinkaan henkilökemiallisista hankauksista. Minulla ei ole mitään näitä ihmisiä vastaan, olinhan itsekin sellainen. Vasta europolitiikka pakotti minut arvioimaan uudelleen, mitä kaikkea olin huomaamattani niellyt ajan hengen muodossa. En myöskään väitä, että kaikki kuvaamani asiat pitäisivät paikkansa yhä ja koskisivat kaikkia. Kuvaan ideologisia juuria ja ajattelukehikkoa, joka hallitsee koko ilmastokeskustelun asetuksia ja yleistä mediailmastoa, samalla lailla kuin vasemmistolaisuus 1970-luvulla. Olen hakenut selitystä sille, miksi ilmasto- ja ympäristöpolitiikassa on toilailtu niin paljon. Kun ilmastopolitiikkaa on nyt tehty pitkään vihrein reseptein ja tilanne on vain pahentunut, olisi aika todeta epäonnistuminen ja käydä läpi aatetta kriittisesti.
Onnekkaaksi sattumaksi muodostui taustani. Olin tehnyt gradun ja lisensiaattityön tekniikan kehityksestä. Tutkin erityisesti erään ranskalaisen teknopessimistin, Jaqcues Ellulin, näkemystä tekniikan olemuksesta. Ellul oli ollut tärkeä esikuva ympäristöliikkeelle, ja hänen kynästään on esimerkiksi tunnettu slogan Think globally, act locally. Ihailin häntä suuresti itsekin, kunnes tunnistin hänen tekniikkanäkemyksensä uskonnolliset juuret. Aiheen tutkiminen auttoi minua tulemaan tietoiseksi ja tunnistamaan sen teknologiavastaisuuden, jonka olin vihreässä aatteessa sisäistänyt.
Nykyään ajattelen, että juuri tämä teknologiavastaisuus on iso toivottomuutta ruokkiva ongelma. Se on taaksepäin katsovaa, mennyttä nostalgisoivaa asennetta, jossa teknologia nähdään ontologisena uhkana. Se ei voi tarjota oikeasti mitään tulevaisuutta maailmalle, jossa energian ja ravinnon tarve vain kasvaa. Visio tarjoaa vain köyhyyttä. Se näkyy myös hylkivän tehokkaita ympäristöratkaisuja, ja energiakysymys on siitä hyvä esimerkki. Aurinkoon ja tuuleen on satsattu tuhansia miljardeja eli biljoonia, sellaisia rahoja, joiden suuruusluokkaa on vaikea edes tajuta – ja silti ne eivät tuota kuin noin kaksi prosenttia globaalista energiasta. Ilman teknologiaa, luovuutta ja toivoa emme selviä. Niiden avulla selviämme hyvinkin.
Tuo teknologiavastaisuus on saanut samaisen Greenpeacen tappelemaan vuosikymmenet ydinvoimaa vastaan vaikka se on ollut toistaiseksi ainoa tehokas tapa leikata energiantuotannon päästöjä. Se on saanut järjestön aikoinaan ajamaan kloorin täyskieltoa, vaikka sen käyttö on pelastanut kymmeniä miljoonia ihmishenkiä estämällä muun muassa koleraa ja lavantautia leviämästä juomaveden mukana. Samoin on vastustettu geeniteknologiaa kaikissa muodoissaan ja kemianteollisuutta. Greenpeacen varhainen jäsen Patrick Moore erosi tämän kaiken irrationaalisuuden takia lopulta järjestöstään, koska hän pettyi siihen, miten järkevää ympäristöpolitiikkaa vastustettiin kerta toisensa jälkeen[1].
Ilmastopolitiikkaan tämä liittyy siten, että suhtautumisemme edistykseen ja kehitykseen ja tekniikan rooliin on aivan keskeinen kysymys. On esimerkiksi mielenkiintoista, että ympäristöliikkeen ihannoimat energiamuodot, tuuli ja aurinko, ovat juuri niitä, jotka ovat kaikkein tehottomimpia ns. EROI-vertailussa.[2]
Toinen keskeinen kysymys liittyy talouskasvuun. Vaalikevään 2019 Twitter-kohun järjesti Vihreän Langan päätoimittaja. Hän osoitti sympatiaa näkemykselle, ettei länsimaissa tarvita enää talouskasvua. Väki hämmästyi, kun puheenvuoro tuli hallitusvastuuta tavoittelevasta puolueesta, joka samaan aikaan haluaa kasvattaa menoja velalla ja arvostelee leikkauksia. Muutama kommentoija ehdottikin, että aloitetaan degrowth leikkaamalla puoluetuet. Tämä, ehkä huolimattomuuksissa laukaistu twiitti, kuvaa hyvin vihreiden yhtä kesto-ongelmaa, häveliästä suhdetta talouteen.
Ympäristöliike näkee talouskasvun ympäristön vihollisena, vaikka historia osoittaa, että juuri siellä missä taloudellinen hyvinvointi vallitsee ja missä perustarpeet on tyydytetty, ihmisillä on intressejä huolehtia ympäristöstään. Köyhyys puolestaan on suuri ympäristöuhka, vaikka ympäristöretoriikassa se on liian usein romantisoitu. Luulen, että kyseessä on marxilainen harha nollasummapelistä. Se on logiikkaa, jossa ajatellaan, että jos menestyt, se on voinut tapahtua vain ihmiskunnan tai ympäristön kustannuksella, eli jos voitat, jonkun toisen on hävittävä. Siksikö tunnemme syyllisyyttä hyvinvoinnista? Tämä näkemys ei ota huomioon, että historia tuntee paljon esimerkkejä edistyksestä, joka on hyödyttänyt kaikkia osapuolia. Vapaa markkinatalous on nostanut ihmisiä köyhyydestä valtavalla vauhdilla[3], ja taloudellisen tilanteen kohentuminen on saanut ihmiset kiinnostumaan ympäristönsä puhtaudesta.
Kuten teknologiavastaisuus, tämäkin on varsin vakava asia, jopa kuolemanvakava. Nuori ilmastoaktivisti Greta Thunberg vaati taannoin EU-johtajia kaksinkertaistamaan päästövähennyksensä. Mietin mahtaako tuo nuori nainen tajuta mitä hän pyytää: jos EU ajaa yksipuolisesti päästönsä alas ja isot päästäjät seuraavat uurastuksia sivusta kuten tähänkin asti, se ei voi olla vaikuttamatta talouteemme. Talouskasvu ja talous saattavat olla vihreille mitätön sivuseikka, mutta sen seuraukset eivät enää varmasti ole. Jos EU:n taloudellinen asema heikkenee, heikkenee myös sen poliittinen vaikutusvalta. Se merkitsee taka-askeleita ihmisoikeuksissa: Greta ja kumppanit saavat hyvästellä sen maailman, jonka me nyt tunnemme.
Miten muka vihreillä olisi niin paljon valtaa
Lukija saattaa ihmetellä, miksi puhun niin paljon vihreistä, olihan europarlamentissa muitakin. Miksi juuri vihreillä oli sillä alueella niin paljon valtaa? Ehkä samasta syystä, miksi minäkin ajattelin alkuun, että ollakseni hyvä ympäristölainsäätäjä ohjeet on haettava siltä suunnalta. En ensin nähnyt ympäristöasioissa poliittista ulottuvuutta, näin vain moraalisen velvoitteen huolehtia luomakunnasta hyvin. Enkä ollut ainoa. Ympäristökysymysten poliittista luonnetta ei vain hahmotettu, ne olivat pikemminkin politiikan teknistä reunaa, eräänlaista unionin kuonanhallintaa, poliittisesti littanaa. Ympäristöasioiden parissa sai nyhrätä jokseenkin rauhassa, saaden osakseen myötätuntoa siitä, ettei ole oikeiden, poliittisesti painavien asioiden parissa. Monien hallitusten ministeriöissä ympäristöasiat miellettiin kulttuurin, kehitys- ja tasa-arvokysymysten rinnalle, suoraan sanottuna ne nähtiin pehmeinä salkkuina. Tästä syystä ympäristöministerin salkku ulkoistettiin usein vihreille. Ehkä ajateltiin, että se on harmiton tehtävä noille ihmisille, joista monet valtakuntansa menettäneinä entisinä kommunisteina hakivat uutta suuntaa. He voisivat keskittyä tähän nippeliasiaan ja pysyisivät valtavirran ulkopuolella harmia aiheuttamasta. Kesti kauan ennen kuin ympäristöasioiden painavuuteen herättiin. Kuitenkin koko alue, ilmastopolitiikasta jäte- ja energiapolitiikkaan, on ollut EU:ssa pitkään vihreän ideologian määrittelemää.
Toinen syy vihreiden suureen valtaan on, että he ovat olleet kerta kaikkiaan taitavia hyödyntämään parlamentin päätöksentekojärjestelmää, johon Suomen aloitteesta ensimmäisellä puheenjohtajakaudellamme vuonna 1999 lanseerattiin niin sanottu first reading agreement, eräänlainen yhden lukemisen oikotiemenettely. Normaaliin lainsäädäntöprosessiin kuuluu kaksi lukemista eli kaksi erillistä käsittelyä parlamentin ja neuvoston yhteispäätösmenettelynä, ja siihen vierähtää tavallisesti parisen vuotta. Oikotiemenettelyä perusteltiin mahdollisuutena nopeuttaa päätöksentekoa ja välttää turha ajantuhlaus toisen lukemisen muodollisuuksineen, jos yksimielisyys löytyy sitä ennen. Menettely antoi parlamentin raportöörille poikkeuksellisen suuren vallan neuvotella heti valiokuntakäsittelyn jälkeen suoraan komission ja neuvoston kanssa, ja periaatteessa se mahdollistaa senkin, että parlamentin enemmistön kanta ohitetaan. Useinhan on kyse siitä, ettei asioita vain tunneta, kun niistä ei keskustella, ja näin merkittävät päätökset luisuvat ohi. Havahduin tähän asiaan sattumalta 2012 alkaessani ihmetellä, miksi tuosta talosta lähti kerta toisensa jälkeen niin älytöntä lainsäädäntöä maailmalle. Kaikkia niitä mielestäni pahimpia direktiivejä yhdisti kaksi asiaa: raportööri oli vihreä ja päätös oli tehty tällä oikotiemenettelyllä, jolloin isojen ryhmien painoarvo ja mielipide oli päästy ohittamaan. Aloin puhua siitä tuolloin ryhmässäni, ja huomasin ettei oikeastaan kukaan ollut oivaltanut sitä demokratiavajetta ja läpinäkymättömyyttä, jonka systeemi mahdollisti. Vain ympäristövaliokunnan puheenjohtaja Caroline Jackson oli nostanut sen kertaalleen esille vuonna 2008 European Voice[4] –lehdessä arvosteltuaan energiapaketin yhteydessä tapahtunutta kiirehtimistä ja päätöksenteon läpinäkymättömyyttä, mutta tuolloin se meni useimmilta ohi. En siis moiti vihreitä vaan meitä naiiveja ja henkisesti laiskoja, jotka mahdollistimme tuon demokratiavajeen niin monessa yhteydessä.
Juuri tällaisessa oikotiemenettelyssä europarlamentaarikon vaikutusvalta on suurimmillaan ja ohittaa reippaasti ministerivallan. Europarlamentista voidaan sanoa monia asioita. Joillekin se on poliittisen ongelmajätteen loppusijoituspaikka, joillekin seurustelukerho ja eräänlainen lemmenlaiva, toisille lainsäädäntövallan hermokeskus. Nämä kaikki kuvaukset ovat totta yhtä aikaa ja riippuvat siitä, ketä on havainnoitu. Europarlamentissa näyttää hyvinkin pitävän paikkansa ns. 80/20 sääntö, joka lienee jonkinlainen sovellus Pareton periaatteesta: 20 prosenttia mepeistä tekee 80 prosenttia työstä.
[1] http://ecosense.me/2017/01/17/issues-68/
[2] EROI, Energy return on investment tai EROEI, energy returned on energy invested ilmaisee suhdeluvun, jossa verrataan energian hankkimiseen tarvittavan energian määrää tuotetun energian määrään koko elinkaaren aikana. Jos esimerkiksi EROI-arvo on 1, niin hankintaan kuluu yhtä paljon kuin energiaa kuin, mitä siitä saadaan, jolloin energiamuoto on kannattamaton.
[3] Käsittelen kuitenkin luvussa Kokoomuslainen kapitalisti – millainen? niitä ongelmia, joita viime aikoina markkinataloudessa on havaittu.
[4] https://www.korhola.com/lang/fi/2008/10/first-reading-agreement/
