”Kuka isä voisi katsella tätä ja olla tekemättä mitään”, kertoi pohjoisamerikkalaisen kristillisen bändin solisti ja keulakuva, joka vähitellen tajusi, ettei enää usko Jumalaan. Ratkaiseva tekijä oli kuvausmatkalla Ugandan viidakossa syrjityn heimon parissa nähty hätä, jota hän ei osannut enää käsittää ja käsitellä. ”Tämä irrotti sokan, ja iso osa uskostani karkasi pois sen kokemuksen myötä”, hän kuvasi tilannetta.
Youtube-kanavalla käytiin hieno, rehellinen keskustelu kahden kristillisen vaikuttajan välillä. Jon Steingard on Hawk Nelson -yhtyeen rocktähti, joka kuvaa koko elämäänsä kuvanneen etuliite kristitty. Tausta, perhe, kasvatus, ystävät, työ ja toimeentulo olivat sidoksissa uskoon. Jos epäilyksiä tuli, hän ei uskaltanut käsitellä niitä, koska ne uhkasivat toimeentuloa ja ihmissuhteita. Vähitellen työnkuva muuttui, eikä ollutkaan enää pakko olla kristitty. Eräänä päivänä hän tajusi: ”Jos minun ei ole enää pakko uskoa Jumalaan, uskonko? Tämä kysymys hirvitti minua.”
Keskustelukumppani Sean McDowell kasvoi hänkin kristityssä kodissa ja kristillisen ajattelun ympäröimänä. Hänen isänsä on tunnettu apologeetti, kristillisen uskon perustelija ja puolustaja. Ero oli ilmeisesti siinä, että tässä perheessä epäilyjä ei väistelty, päinvastoin. Isän ohje oli: etsi totuutta. Jos kristillisyys ei ole totta, se on suorastaan velvollisuus hylätä. Ei riitä, että se on hyödyllinen. Tämä kokemus vahvisti nuoren Seanin uskoa. Hänelle oli tärkeää, että epäily hyväksyttiin ja sitä arvostettiin. Ei ääneen lausuttu epäilys kaada uskoa, usein sen tekee juuri ääneen lausumaton epäilys ja kuvitelma, ettei vaikeita asioita saisi kysyä.
Yksi niistä on todellakin kärsimys. Ei ainoastaan se, mitä me ihmiset aiheutamme toinen toisillemme vaan sekin, jolle ei ole selvää syyllistä, onnettomuudet ja luonnonkatastrofit. Mutta siinäkään ei pidä kuvitella, että kärsimyksen ongelma on jokin uusi asia, johon vasta tämä sukupolvi on havahtunut. Sitä on kysytty vuosituhansien ajan.
Itseäni on lohduttanut ajatus, että kysymykseen ei ole hyvää verbaalista vastausta. Ehkä niin on tarkoitettu, jotta hakisimme vastausta sanojen takaa ja meistä itsestämme tulisi osa vastausta.
Jos vastaus olisi rivi sanoja, se olisi nanosekunnissa myös lyömäase: sen kun luet kirjasta. Inhimillinen prosessi katkaistaisiin väkivalloin. Se veisi mahdollisuuden surra suru läpi, olla aidosti pettynyt. Mutta se että ihminen jää vaille selitystä, ei tarkoita, että hän jäisi yksin.
Keskustelua kuunnellessa yhä enemmän alkoi tuntua, että uskonkriisin kohde olikin länsimainen kristillinen kulttuuri. Omaan hyvään oloon keskittyvä usko voi ohjata todellisuuskäsitykseen, jolla on vain vähän tekemistä Jeesus Nasaretilaisen maailmankuvan kanssa.
Kristinuskon vastaus kärsimyksen ongelmaan on persoona, ihmiseksi tullut Jumala. Isä todellakin teki jotain, hän antoi kaikkensa. Ja jos haluan kysyä, miksi hän sallii niin paljon kärsimystä, vaikka voisi tehdä sille jotain, kannattaa olla varovainen: hän saattaa kysyä samaa minulta.
Kolumni Sana-lehdessä heinäkuu 2021
