Elokapina sai viime viikonloppuna sitä mitä halusi, julkista huomiota. En aio pohtia poliisin toimintaa, vaan tuon näkökulmani Elokapinan ja sen taustayhteisön Extinction Rebellionin viestiin. Arvostan nuorten ihmisten kasvavaa vastuuta ympäristöstä. Mutta en arvosta sitä, että tähän nuorten hätään aikuiset ihmiset vastaavat yksinkertaistetulla ja politisoidulla agendalla.
Omat huomioni nousevat kolmelta suunnalta. Ennen työtä politiikan parissa olen ollut kehitysyhteistyöalalla. Toisekseen olen tehnyt ihmisoikeustyötä sekä aktivistina että poliitikkona. Kolmanneksi olen tehnyt ympäristö- ja ilmastolainsäädäntöä ja tutkinut aihetta ympäristöpolitiikan tutkijana. Kyseessä on ns. ilkeä ongelma, wicked problem.
Maailmassa on yhä enemmän ongelmia, jotka ovat monisyisiä ongelmakimppuja. Jos niitä alkaa ratkaista tiedostamatta ongelman kompleksista luonnetta, todennäköisesti luo vain lisää ongelmia. Syy miksi tällaisia ongelmakimppuja on yhä enemmän, johtuu globalisaatiosta, teknologian kehityksestä sekä informaation massiivisesta kasvusta: kaiken tapahtumisen kiihtyvästä vauhdista, lisääntyvän vuorovaikutuksen, seurausvaikutusten ja takaisinkytkentöjen jatkuvasta kehästä.
Näistä kaikista kolmesta näkökulmasta, köyhyysnäkökulmasta, ihmisoikeusnäkökulmasta ja ympäristönäkökulmasta ajattelen, että se mitä Elokapina ajaa, on ongelmallista ja yksinkertaistavaa.
Ilmasto-ongelma on monimutkainen, eikä asianomistajia ole
Niiden vuosien aikana, jolloin olen tehnyt ja seurannut ilmastopolitiikkaa tiiviisti, ympäristöjärjestöt ovat muuttaneet näkemyksiään monissa keskeisissä kohdissa 180 astetta, toisesta laidasta toiseen. Sen pitäisi kertoa, että asia, jota käsitellään, on äärimmäisen monimutkainen ja ratkaisut hankalia.
Ihminen vaikuttaa ympäristöön ja ilmastoon monin tavoin. Sen lisäksi ilmastoon vaikuttaa luonto. Luonnollisia muutosta aiheuttavia tekijöitä ovat kosminen säteily, aurinkotuulen vaihtelu, maapallon kallistuskulma ja vaappuminen, auringon säteily ja sen magneettikentän ominaisuuksien sykliset muutokset, aurinkomyrskyt, valtamerten oskillaatiot, muutokset pilvisyydessä ja mannerliikunnoissa, tulivuoret – eikä lista liene tyhjentävä.
Kun niin moni seikka yhtä aikaa vaikuttaa ilmastoon, siitä seuraa, ettei oikeastaan kukaan tutkija voi olla asianomistaja. Olemme aivan poikkeuksellisen mutkikkaan kysymyksen edessä, ja tarvitaan monen alan yhteistyötä, ennen kuin saadaan käsitys ilmastosta: geologiaa, biologiaa, oseanografiaa, polaarioseanografiaa, astronomiaa, paleontologiaa, dendrokronologiaa, meteorologiaa mukaan lukien pilvitutkimus, ilmakehätutkimusta, aerosolifysiikkaa jne.
Mainitut luonnolliset tekijät eivät kuitenkaan kokonaan selitä viimeaikaista lämpenemistä, ihmisen täytyy olla taustalla. Ihmisen vaikutus kuitenkin koostuu puolestaan paljon muustakin kuin hiilidioksidista: on otettava huomioon myös maankäyttö ja kaupungistuminen, saastelautat meressä sekä fossiilisten polttoaineiden käytön seurauksena tuleva noki eli black carbon, joka likaa ja sulattaa jäätiköitä. Millään yksinoikeudella hiilidioksidi ei maailmaa muuta; olisi liian yksinkertaista panna kaikki hiilidioksidin tiliin. Lisäksi toiset päästömme toimivat lämmittävästi, toiset viilentävästi.
Olen kysynyt ilmastokokouksissa jo kymmenen vuoden ajan, eikö olisi aika ottaa myös näitä nokipäästöjä ilmastosopimusten piiriin. Keskittyminen hiilidioksidiin on ollut yksi tekijä, joka on tehnyt ilmastopolitiikasta tehotonta – ja kallista. Kun esimerkiksi syksyllä 2019 tuotiin esiin huolestuttavat uutiset jäätiköiden ja jään peittämien alueiden sulamisesta, on huomautettava, että nopein apu tilanteeseen saataisiin rajoittamalla nokipäästöjä eli fossiilisen polttoaineen polttamisesta syntyviä saastepartikkeleita, koska black carbon toimii sulattavasti kuin tuhka lumella imiessään valonsäteitä. Tämä saastepartikkeleiden rajoittaminen voitaisiin tehdä suodatusteknologian avulla huomattavasti helpommin kuin hiilidioksidin leikkaaminen. Joskus tuleekin mieleen kysymys, että helppousko on se syy, ettei black carbon kelpaa. Halutaanko tästä kaikesta tarkoituksella vaikeaa?
Dead line -ismi
Elokapina ja sen taustayhteisö Extinction Rebellion vetoaa hätätilaan, jota luonnehtii tulevaisuudessa joukkosukupuutot. Ylipäätään ilmastoargumentaatioon on tullut niin sanottu deadlineismi, jossa korostetaan, että aikaa on vähän ja tuho tulee.
Ilmastonmuutokselle on ehditty nimetä jo monta viimeistä aikarajaa, jonka jälkeen tuhon oli määrä tulla . Jo lokakuussa 2006 Ison-Britannian pääministeri Tony Blairtotesi, että ”meillä on vain 10–15 vuoden aikaikkuna tehdä toimenpiteet, joilla vältetään katastrofaalisten kasautumispisteiden ylittäminen”. Andrew Simms New Economics Foundation –ajatushautomosta asetti ilmastokellon tikittämään 1. elokuuta 2008 sanoen, että jäljellä oli vain 100 kuukautta estää ilmastokatastrofi , ja piti tätäkin arviota maltillisena. Berliiniläisen Mercator-instituutin nettisivulla on kello , joka seuraa hiilibudjetin pienentymistä sekunti sekunnilta, samoin tekee Human Impact Lab –yhtiön kello Montrealissa lopun aikaa ennustaen.
Tämä uudentyyppinen deadlineismi ansaitsee kriittistä pohdintaa. Ensinnäkään dead line –retoriikka ei vastaa sitä, mitä tieteellisesti tiedämme ilmastonmuutoksesta: IPCC:n tieteelliset raportit eivät sellaisesta puhu. Ilmastomallintaminen tarjoaa useita ennusteita riskinarviointiin ja koko joukon eri arvioita lämpötilakehityksestä. ”On tieteellisesti yhtä väärin sanoa, että ilmastotulevaisuus tulee olemaan katastrofaalinen kuin sanoa, että se tulee olemaan varmuudella vain haalea”, sanoo deadlineismia tutkinut tunnettu brittiläinen ilmastoprofessori Mike Hulme. Toisekseen se ei Hulmen mukaan auta psykologisesti vaan pikemminkin lamauttaa.
Olemmeko niin pahoja?
Ilmasto on ilkeä, mutkikas ongelma, eikä siihen ole vastauksia, jotka ratkeaisivat mediakampanjoilla. Kun vuosi sitten kuuntelin Greta Thunbergia, hän korosti, että ellemme toimi, olemme pahoja, ja ihmiset kuolevat. Ajattelin heti sen kuullessani, että kukaan ei ole ehkä kertonut tälle nuorelle ihmiselle, miksi maailma on alun alkaen kasvattanut hiilidioksidipäästöjään ja miksi fossiiliseen energiaan aikanaan turvauduttiin. Ihmiskunta ei ole päästänyt kasvihuonekaasuja ilmaan pahuuttaan. Itse asiassa ihmiskunta on päästänyt niitä samasta syystä, josta Greta kantaa huolta: muuten ihmiset kuolevat. Tästä samasta huomautti Copenhagen Consensus -ajatushautomon johtaja Björn Lomborg: Vielä sata vuotta sitten tämä oli ihmiselon arkea meilläkin; monet kuolivat energian puutteessa, ja kylmyys on aina tappanut enemmän kuin lämpö. Fossiilinen energia teki elämästä turvallisempaa ja helpompaa, kun suurta osaa päivästä ei tarvinnut ensin käyttää polttopuiden keräämiseen ja sitten hengittää terveydelle vaarallista savua keittoastian äärellä. Eliniänodote kaksinkertaistui, lapsikuolemat vähenivät, voimavaroja vapautui, saimme valoa, ravintoa, liikkumisvälineitä, mahdollisuuksia. Viimeisen 25 vuoden aikana miljardi ihmistä on noussut köyhyydestä fossiilisen energian avulla.
Mitä siis tulee väitteeseen, että ihmiset kuolevat, on hyvä tiedostaa mittasuhteet. Sata vuotta sitten säihin liittyvät katastrofit tappoivat puoli miljoonaa ihmistä joka vuosi. Tänään, nousevista lämpötiloista huolimatta, mutta sen ansiosta, että meillä on vähemmän köyhyyttä ja enemmän sopeutumiskykyä, kuivuudet, tulvat, hurrikaanit ja äärimmäiset lämpötilat tappavat noin 20 000 ihmistä vuodessa – 95 prosenttia vähemmän. Me emme saa ilmaston nimissä ajaa maailmaa köyhyyteen, koska siitä seuraa huonompi kyky varautua sään ääri-ilmiöihin, jotka joka tapauksessa ovat realismia.
Iso kuva ei lupaa helppoja ratkaisuja
Ilmasto- ja energiakysymyksissä unohtuu usein iso, globaali kuva. Puhdas energia ei ole vielä siinä kehitysvaiheessa, että se voisi syrjäyttää fossiilisen ja tyydyttää ihmiskunnan energiantarpeen; auringon ja tuulen osuus on globaalisti vasta kaksi prosenttia kokonaisenergian tuotannosta. On välttämätöntä, että määrätietoisesti etsimme fossiilisille korvaajia. Uusimmat tilastot osoittavat kuitenkin, miten vaikeaa se on: että vuonna 2019 84,3% kaupallisesta energiasta tuli fossiilisista lähteistä. Se on korkeampi osuus kuin vuonna 1990: 81,4%. Olemme 30 vuodessa siis lisänneet riippuvuuttamme fossiilisesta energiasta emmekä vähentäneet sitä. Ratkaisevaa on, onnistummeko kehittämään menetelmiä, joilla sähköä voidaan varastoida järkevästi.
Itse turvautuisin myös ydinvoimaan. Ympäristöliikkeelle ydinvoiman alasajo on ollut alusta lähtien ykkösprioriteetti. Argumenttina ovat usein jälkipolvet: ydinvoima sysää ongelmat heille. Tämä painopistevalinta on käytännössä lisännyt maailman ympäristöongelmia merkittävästi: ilmansaasteita, metsätuhoja, fossiilisen energian käyttöä ja sen piirissä tapahtuvia lukuisia onnettomuuksia. Myös nämä ongelmat jäävät jälkipolville. On huomionarvoista, että ainoa energiamuoto, jolla on historiallista näyttöä merkittävästä päästöjen vähentämisestä, on niiden vieroksuma, jotka vaativat päästöjen kiireellistä vähentämistä. Ikävää on, että myös Extention Rebellion tekee näin, vaikka uuden sukupolven SMR-voimalat voisivat ratkaista jäteongelmaa voidessaan hyödyntää käytettyä polttoainetta.
Miten tämä liittyy ihmisoikeuksiin?
XR haluaa keskittää valtaa ilmastoaktivisteille, pois tavallisesta demokratiasta. Tällainen valta ei ole läpinäkyvää, eikä sitä ohjaa hyväksi havaitut demokraattiset prosessit, joissa turmeltuneita vallanpitäjiä voidaan myös vaihtaa. Se on ilmastoeliitin valtaa, ”paremmin tietävien valtaa”, enkä usko sellaiseen. Mikä takaa, etteivät nämä aktivistit tee yhtä paljon virheitä kuin ovat tähän mennessä tehneet? Vain vapaa ja poliittisesti riippumaton tiede ja vapaa demokratia voi meitä auttaa eteenpäin.
Huonosti toteutettu ilmastopolitiikka voi myös pahentaa ongelmaa. EU on ollut siitä hyvä esimerkki. Ilmastotoimiemme aikana olemme itse asiassa kasvattaneet päästöjämme, jos otetaan huomioon kulutus. Olemme leikanneet eurooppalaisen tuotannon päästöjä mutta samalla tuoneet enemmän EU:n ulkopuolelta, ja näin kasvaneet kokonaispäästömme ovat nollanneet tekemämme kotoperäiset päästövähennykset. On tietysti hyvä, että meillä on yhä puhtaampi teknologia, mutta jos käy niin, että eurooppalainen tuotanto vähenee ja korvautuu likaisemmalla, tilanne on huono. Hiilivuodon uhka tulee ottaa edelleen vakavasti: jos suomalainen teräs korvautuu kiinalaisella siksi, ettei meillä kannata tehdä, päästöt voivat olla tuotantotonnia kohden kolminkertaiset. Tässä tarvitaan viisasta tasapainoa, jotta pysymme maailman puhtaimpina mutta jatkamme myös kasvua eikä tuotanto siirry meiltä pois.
Helpotusta tilanteeseen odotetaan. Kiina, joka toistaiseksi on kasvattanut päästöjään rajusti, on luvannut tavoitella hiilineutraaliutta vuoteen 2060. Uskon, että Kiina pyrkii tosissaan leikkaamaan saastepäästöjään, koska elämä monissa suurkaupungeissa on sietämätöntä ja uhkaa kansalaisten terveyttä. Se, leikkaako Kiina myös hiilidioksidipäästöjä, jää nähtäväksi. Nämähän eivät ole sama asia. Ihmisoikeuspolitiikan puolella Kiinalle ei ole tuottanut ongelmia antaa katteettomia sitoumuksia.
Miten tämä sitten liittyy ihmisoikeuspolitiikkaan? No siten että Kiina on talouden jättiläinen mutta ihmisoikeuksien kääpiö. Jos Eurooppa heikkenee taloudellisesti, se heikkenee myös poliittisesti. Globaalisti tämä tietää taka-askeleita ihmisoikeuksissa. En suoraan sanoen ymmärrä eurooppalaisia päättäjiä siinä, miten sinisilmäisesti Euroopan taloutta ollaan riskeeraamassa.
Pahoittelen, tästä tuli pitkä postaus, enkä arvosta niitä itse. Mutta aihe on mutkikas. Enemmän olen kirjoittanut kirjassani Ilkeitä ongelmia – tarinoita politikkasta (Tammi 2020). Taannoin Jari Sarasvuo haastatteli minua aiheesta ohjelmassa Kassandran huuto. Rohkenen suositella.
