Olipa kerran hölmöläinen. Hän asui kylmässä pohjoisessa maassa, jossa oli myös pitkät pimeät ajat. Maassa kuunneltiin ympäristöpappeja, jotka kertoivat miten pitää elää. Papit sanoivat, että hölmöläisen pitää pärjätä samalla määrällä energiaa kuin hölmöläisen pikkuserkku, joka asuu päiväntasaajalla, muuten tilanne ei ole reilu eikä oikeudenmukainen. Hölmöläinen otti sen todesta ja uskoi. Hän meni pakkasella mökkiinsä, paleltui ja kuoli.
On hyvä, että suomalaisilla on jykevää kansanperinnettä, tarinoita hölmöläisistä. Niihin voimme suhteuttaa sen, mitä nyt on tapahtumassa.
Eilen oli taas vuotuinen hölmöläisten päivä. Jos ympäristöjärjestö WWF:ää on uskominen, perjantaina 5.4. tuli täyteen vuotuinen aikaraja, jolloin olemme käyttäneet oman osuutemme energiasta ja luonnonvaroista. TV- ja radiokanavat, Sitra ja poliitikot toistivat uutista, että olemme ylikuluttaneet, ja että mikäli kaikki kuluttaisivat niin kuin me, tarvittaisiin 3,8 maapalloa.
Tämä WWF:n vertailu on yhtä järjetön kuin tuo hölmöläissatuni.
Kirjoitin aiheesta pari viikkoa sitten, mutta palaan siihen koska eilinen uutinen panee sen kontekstiin.
WWF puhuu ekologisesta jalanjäljestä ja biokapasiteetista. Ekologinen jalanjälki kuvaa ihmiskunnan kuormitusta suhteessa maapallon biokapasiteettiin. Biokapasiteetti viittaa kykyyn tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja ja käsitellä fossiilisten polttoaineiden käytön aiheuttamia kasvihuonekaasupäästöjä. Lähteenä käytämme, niin WWF kuin minäkin, Global Footprint Networking (National Footprint Accounts edition 2016 ) –selvitystä, jonka mukaan Suomen ekologinen jalanjälki on 5,87. Se on siis 22. suurin, eli aika pahalta tosiaan näyttää.
Tilannekuva muuttuu kuitenkin, kun vertaamme lukua biokapasiteettiin. Tulkintaeromme tulevat siitä, mihin biokapasiteettiin vertaamme. WWF vertaa sitä maapallon keskimääräiseen biokapasiteettiin, ja saa Suomen näyttämään pahalta. Tällöin siis unohdetaan sekä kylmät olosuhteemme että saavutuksemme, kuten hyvin hoidettu metsäluontomme. Vertailu on irti kontekstista.
Kun puhutaan yksittäisten valtioiden kuormituksesta, ainoa kohtuullinen mittari on kyseisen valtion kuormitus suhteessa sen omaan biokapasiteettiin eli maa-alaan. Se kertoo siitä, miten omaa palstaa on hoidettu.
Katsotaan siis samaa lähdettä. Sen mukaan Suomen biokapasiteetti on 13,44, joka on 9. suurin koko maailmassa ja kehittyneistä teollisuusmaista kolmanneksi suurin Kanadan ja Australian jälkeen. Kertoo siitä, että olemme hoitaneet metsämme hyvin.
Kun näistä luvuista laskee hyötysuhteen (ekologinen jalanjälki – biokapasiteetti = vaje/reservi), Suomi nousee Kanadan jälkeen toiseksi parhaaksi maaksi. Toisin sanoen, jos kaikki eläisivät kuin suomalaiset ja suomalaisissa olosuhteissa, meille riittäisi 0,44 maapalloa, noin ilmastonmuutosmielessä. (Tuo 0,44 maapalloa tuli jakamalla Suomen hiilijalanjälki Suomen biokapasiteetilla: eli 5,87 jaettuna 13,44 = 0,436.)
Mikseiköhän tämä tieto kelpaa ympäristöpapistolle?
Voidaan siis perustellusti todeta sekin puoli asiasta, että Suomi mahdollistaa tällä hetkellä omalta osaltaan muiden maiden ylikulutusta, eikä suinkaan kokonaisuutena ole kiihdyttämässä ilmastonmuutosta. Suurin syy tähän on ymmärrettävästi se yksinkertainen fakta, että olemme pinta-alaltaan pohjoinen, suuri ja metsäinen maa, aivan kuten Kanadakin. Tämä on myös merkittävä syy siihen, että meillä on suuri ekologinen jalanjälki, koska liikkumiseen ja lämmittämiseen menee keskimääräistä enemmän energiaa. Toinen syy on energiaintensiivisessä vientiteollisuudessamme, mutta sitä puoltaa, että kyseinen tuotanto kuuluu maailman puhtaimpaan kärkeen päästöiltään tuotantotonnia kohden. On hyvä, että teollista tuotantoa on siellä, missä se tuotetaan puhtaasti.
Voimmeko me sitten elää täällä kuin pellossa ja saastuttaa niin kuin haluamme? Mielestäni emme, emmekä ole niin eläneetkään. Professori Esa Vakkilainen on aivan perustellusti kummastellut ilmastokeskusteluamme: Suomi on yksi siitä kourallisesta maita, jotka ovat vähentäneet päästöjään. Tietenkin meidän tulee edelleen tehostaa päästöleikkauksia ja hillitä tuhlausta, varaa on paljon.
Suomalaisessa ilmastokeskustelussa toistuu kohtuuttomasti kaksi ääripäätä. Toisaalta Suomen syyttäminen pahimmaksi saastuttajaksi ja toisaalta sen sanominen, ettei meidän tekemisemme merkitse mitään Kiinan ja Intian vuoksi.
Kertokaa hölmöläistarinoita, älkää olko niiden sankareita.
