Mikä on saksalaisen selviytymisraamatun ensimmäinen lause, arvuutteli minulle viime viikolla eräs suomalainen yritysjohtaja. Oikea vastaus oli “Saksa on teollisuusvaltio.” Siitä lähdetään.
-Entä mikä on suomalaisen selviytymisraamatun ensimmäinen lause, hän jatkoi. Aloin aavistaa sinne päin mutta vastaus oli vielä karmeampi: “Suomi on hyvinvointivaltio.”
Tätä ei tarvinne selittää. Se kuvaa erinomaisesti poliittisen ilmapiirimme perusongelman. Alamme jakaa kakkua ennen kuin se on leivottu. Osa poliitikoistamme lisäksi uskoo, että kakku tulee taivaasta tai että se on aina ollut eikä koskaan lopu. Mikään muu ei voi selittää harjoitetun politiikan laatua. Kansanedustaja Eero Lehti kuvasi tilannetta varsin osuvasti taannoisessa haastattelussaan.
Tilannetta pahentaa se, että poliittista keskustelua ei oikeastaan enää käydä – sillä infotulvassa sitä käydään kaikkialla koko ajan. Me kaikki huudamme tuuleen. Oikeastaan vain enää presidentti voi olla varma siitä, että viesti tulee kuulluksi ja noteeratuksi ja että siitä keskustellaankin noin vartti.
Kun tilanne on tämä, poliitikot ovat varsin välinpitämättömiä korjaamaan politiikan linjaa. Karkeitakaan virheitä ei tarvitse hätkähtää, sillä varmasti jostain löytyy pitkä keskusteluketju myös niiden tueksi.
Silti pitää yrittää. Yritän repiä itseni irti siitä postmodernista tahmasta, jossa kaikki olemme. Totuudella on joskus edelleen väliä, ja se on kestävämpi pohja kuin pelkkä näkökulmien kilpailu.
Viime viikolla kuulemani arvoitus liittyi kohtaamiseen, jonka Ulkoministeriö järjesti suomalaisyrityksille ja Intian energiaministerille. Hallitukselle on annettava kiitosta siitä, että pääministeri itse lähti vetämään kaupallista valtuuskuntaa Intiaan viime helmikuussa. Nyt se poiki arvovaltaisen vastavierailun. Tämä kertoo siitä, että tahtotila on kohdallaan.
Mutta keinojenkin tulisi olla. Kuten viime viikolla kirjoitin, satsaamme helposti vääriin asioihin. Kivihiilikielto oli yksi sellainen julkisuustemppu, jolla halutaan aplodeja ilmastokokouksessa, mutta jolla ei ole mitään tekemistä viisaan ja varautuvan politiikan kanssa. Tuulen ja auringon osuus energiastamme on yhä noin 1 prosenttia. On huoltovarmuudella pelattua uhkapeliä tehdä politiikkaa käsittämättä mittasuhteita ja kuvitella luku noin 20-kertaiseksi. Tuulituet ovat toinen hulluus. Suomen tariffijärjestelmästä tuli 2012-2015 Euroopan kannattavin bisnes, joka aiheutti meille varsinaisen tuuliryntäyksen, sillä tariffi lupasi omalle pääomalle tuottoa jopa 50 prosenttia vuodessa. Edistikö se suomalaista tuulivoimaosaamista? Ei. Valitettavan suuri osa sadoista mijoonista on karannut pois Suomesta veroparatiiseihin. Edistikö se teknologiaa? Pikemminkin se lukitsee kehityksen. Kun tuki tulee automaattisesti, kannattavuutta ei tarvitse hakea paremmasta teknologiasta.
Veronmaksajien resurssit ovat rajalliset, ja ne tulisi käyttää vastuullisesti työllisyyttä edistämään ja maailmaa parantamaan. Meidän tulisi varmistaa, että Suomi saa osansa globaalien energiatrendien valtavista liiketoimintamahdollisuuksista esimerkiksi älykkäissä energiaverkoissa ja sähköisessä liikenteessä.
Intian energiaministerin vierailulla potentiaalisten vientiyritystemme tarinoita kuunnellessa tuli monta kertaa mieleen, että nuo 300 miljoonaa vuodessa jaettavaksi investointi- ja kehitystukena olisivat jo ihan toisen luokan panostus kuin tuuleen tuhlattuna. Suomen tulisi edistää innovaatioita, tuotekehitystä ja yritysten uusien teknologioiden ja palvelujen kokeiluja Se auttaisi monta teknologiayritystämme ns. kuolemanlaakson yli maailmalle.
Voisimme peräti olla teknologiavaltio?
