Olen ehtinyt hämmästyttää sillä, että moitin Pariisissa solmittua sopimusta, jota kaikki tahot kuorossa kehuvat. Yksi syy on siinä, ettei minun tarvitse kehua viran puolesta. En vaaranna puolueen kannatusta tai osakekurssin käyrää kriittisillä huomioilla. Toinen syy on siinä, että olen seurannut aluetta kauan.
En moiti sopimusta siksi että se olisi liian hyvä vaan siksi että se ei ole tarpeeksi hyvä. Sopimuksessa kaikki saivat läpi kaiken toivomansa, mutta juuri siksi siitä ei voitu tehdä sitovaa. Tuhlaamme aikaa ja resursseja vakavassa asiassa strategialla, joka on tehoton ja kallis. Se saa kaikki hyvälle mielelle mutta ei luultavasti enempää. Se ei kannusta riittävästi niitä, jotka satsaavat puhtaaseen teknologiaan. Olemme maailmalle velkaa enemmän.
Kun Kioton pöytäkirja astui voimaan kymmenen vuotta sitten 16.2.2005, MTV3 aamussa haastateltiin minua ja Satu Hassia. Silloin olin yhtä ikävä ihminen Hassin ylistäessä saavutusta: sanoin, että vaikka sopimus on tärkeä symbolisena eleenä, ilmaston kannalta se saattaa olla jopa vahingollinen, koska se totuttaa kehitysmaat tarpeettoman likaiseen kasvuun. Ja näin toki kävi: Kiina on jo ajat sitten ohittanut EU:n päästöt henkeä kohden ja on mailman suurin saastuttaja. Juuri tähän ongelmakohtaan Pariisin sopimus ei edelleenkään puutu: se ei kampea Kiinaa ja Intiaa kehitysmaiden asemasta riittävässä määrin. Yhdeksänkymmentä prosenttia päästöjen kasvusta tapahtuu kehitysmaissa.
Onneksi Kiina tulee kyllä vähentämään päästöjään, mutta sen se tekee välttämättömyyden pakosta, kansalaisten terveyttä uhkaavien ilmansaasteiden vuoksi.
Pariisin sopimustuloksen varjolla on ehditty luvata jo vaikka mitä, kymmeniä tuhansia työpaikkoja (Markku Ollikainen Ylen uutisissa) ja isojen markkinoiden avautumista (HS pääkirjoitus). Tämä on yllättävää. Miten sopimus, jossa EU leikkaa 40 % päästöistään merkittävien kilpailijoiden saadessa edelleen kasvattaa niitä, voisi taata meille tasaisemman pelikentän?
Kun nyt sekä Helsingin Sanomat että vihreät ympäristöjärjestöjen kanssa ovat jo esittäneet, että EU:n ja Suomen tavoitetta tulisi syntyneen sovun pohjalta entisestäänkin kiristää, pidän ajatusta ympäristöriskinä. Juuri se vaarantaa hyvät saavutuksemme ja merkitsee, ettei pelikenttä tasaannu vieläkään. Ainakin meidän tulisi pitää huolta, että puhdas eurooppalainen tuotanto pysyy Euroopassa. Se olisi ilmastoteko.
Kun tänä aamuna olin MTV3 keskustelussa Tuomas Enbusken ja Leo Straniuksen kanssa, hämmästyin Straniuksen iloa siitä, että energiaintensiivinen teollisuus on vähentynyt Suomessa. Väliin tuli mainostauko ja keskustelu jäi kesken, mutta juuri tähän haluaisin kiinnittää huomiota. Kuinka kukaan vastuullinen ajattelija voi toivoa, että maailman puhtain teollisuus katoaa? Niin kauan kuin maailmassa ylipäänsä käytetään terästä tai paperia, olisi kaikki syyt tehdä se mahdollisimman puhtaasti. Jos suomalaisteräs korvautuu kiinalaisella, päästöt ovat noin kolminkertaiset.
Mitä sitten pitäisi tehdä?
Älytön tuhlaaminen tehottomaan politiikkaan tulisi lopettaa tähän paikkaan. Käytämme miljardeja tuulivoimatukiin ja sellaiseen uusiutuvan energian tukemiseen, jolla ei ole mitään aitoa potentiaalia. Varsinkin kun niitä tuetaan, ne jäävät lapsenkenkiinsä eivätkä kehity aidosti kilpailukykyisiksi. Julkinen tuki tulisi energiamarkkinoiden vääristämisen sijasta käyttää puhtaan energian tutkimukseen ja kehitykseen. Tavoitteena tulee olla, että energia on mahdollisimman puhdasta, uusiutuvaa ja halpaa, ei kallis luksustuote.
Energia on tulevaisuuden ydinkysymys. On kyse siitä, miten me tuotamme riittävästi energiaa sen jälkeen, kun fossiiliset polttoainelähteet ovat käytännössä ehtyneet. Tähän ongelmaan on pakko löytää ratkaisu jo lähivuosikymmeninä. Mieluummin jo paljon aikaisemmin.
Fossiilisia polttoainelähteitä kivihiiltä, maakaasua ja öljyä kyllä riittää maaperässä vuosisadoiksi, mutta siinä vaiheessa, kun lähteiden taloudelliseen hyödyntämiseen kuluu käytännössä enemmän energiaa kuin niillä pystyttäisiin sitä tuottamaan, lähteitä on pidettävä ehtyneinä.
Riittävä varmuuskerroin huomioiden on varauduttava siihen, että tuo ajankohta saattaa osua jo noin 2130 tienoille. Siihen mennessä kaikkialla maapallolla pitää olla käytettävissä uudet energian tuotantotavat. Niiden levittämiseen koko maapallolle menisi arviolta noin 70 – 75 vuotta, eli uusien pitäisi olla kehitettyinä noin 2055 – 2060, jolloin niihin siirtyminen alkaisi eniten energiaa kuluttavista maista.
Aikaa näiden uusien ja vielä ehkä jopa keksimättömienkin tuotantotapojen kehittämiseen on siten vain runsaat 40 vuotta, mikä näin laajalle ja vaativalle kehitysprojektille on lyhyt aika. Haluaisin nähdä, että EU työskentelee tämän perusongelman kanssa eikä haaskaa energiaansa näpertelyyn.
Olemme hukanneet paljon aikaa sekä satoja miljardeja euroja, kun uusien tehokkaiden energian tuotantotapojen kehittämisen sijaan EU:ssa on keskitytty tehottomaan ilmastopolitiikkaan ja tehottoman uusiutuvan energian näytösluonteiseen edistämiseen. Tuulivoimalla ei ole potentiaalia antamaan sitä ratkaisua, mitä tarvitsemme. Tarvitaan uusia sähkön tuotantotapoja, joita voi todella kutsua kestäviksi.
Aurinkoa ei toki voi rinnastaa vanhanaikaiseen tuulivoimaan, mutta sekin vaatii merkittäviä teknologiahyppäyksiä mukaan lukien sähkön varastointitekniikat. Panostukset olisi pikaisesti suunnattava sellaiseen tutkimukseen ja kehitystyöhön, joka tähtää todellisen kestävän energiaratkaisun aikaansaamiseen. Paniikkiin ei ole syytä, mutta aikaa ei enää ole hukattavissa väärillä poluilla harhailemiseen.
Olisi toivottavaa, että tämä projekti saataisiin liikkeelle viimeistään 2020, jotta maailma ei ajautuisi myöhemmin tällä vuosisadalla sotiin ja väkivaltaisiin kiistoihin vähenevistä fossiilisista polttoaineista. Pariisi ei anna riittäviä aineksia tähän, ei vieläkään.
Lähdin aikoinaan politiikkaan tekemään ikään kuin labrakokeen. Kuinka kauan pärjää, jos päättää, ettei valehtele? Periaatteessa se tarkoittaa myös valehtelua itselleen. Kokeilu oli niin kiinnostava, että yritän jatkaa sitä nykyisissäkin ympyröissä.
