Kun olet intoutumassa haukkumaan poliitikkoa vallantäyteydestä, tee ajatustesti. Pohdi, onko hänellä vallan vastapainoksi vastuuta. Miten se näkyy?
Filosofintaustani vuoksi en ihastunut pääministeri Juha Sipilän lanseeraamasta käsitteestä ”yhteiskuntasopimus”, koska tuo ilmaisu on jo vakiintunut valistusajalta lähtien muuhun tarkoitukseen; se ei liity yhteistoimin toteutettuun sisäiseen devalvaatioon ja maan kilpailukyvyn palauttamiseen. Ehkei insinööri Sipilä tuntenut sanan yhteiskuntafilosofista taustaa, kuvausta luonnontilaisissa olosuhteissa olevien ihmisten järjestäytymistä valtioksi. Tai sitten hän ei vain piitannut siitä, sillä tottahan on, että yhteiskuntaamme kaivattiin nyt kirjaimellisesti yhdessä sovittua sopimusta.
Tätä semanttista muotoseikkaa lukuun ottamatta kannatin täysillä sitä, mitä Sipilä tavoitteli. Pitkästä aikaa joku poliitikko ylipäätään herätti minussa toivon: nyt puhutaan asiaa, nyt yritetään ratkaista ongelmaa eikä lykätä sitä. Mutta paljonko lohduttaa, että vasta tulevat sukupolvet kiittävät Sipilän pyrkimystä? Hän yritti oikeasti pelastaa Suomea syöksykierteestä, hän laittoi itsensä likoon ja suostui vapaaehtoisesti epäsuosituksi.
Minulla on aika monta vuotta kokemusta politiikasta, myös sen rasittavista puolista. Voi olla että jotakin persoonallisuustyyppiä osa oikeasti houkuttaa, mutta jos katson ja yritän arvioida Juha Sipilää poliitikkona, en voi olla tulematta mihinkään muuhun johtopäätökseen, kuin että tämä kaveri on koko lailla uhrautunut isänmaansa edun takia. Ei hän olisi tarvinnut yhtään mitään. Jo pelkkä vilahtaminen Keskustan puheenjohtajapelissä ja puuhailu oppositiossa olisi taannut aikamoisen julkisuuden, jos siitä tykkää. Rahaa hän ei tarvinnut, päinvastoin politiikka on leikannut hänen tulojaan. No entä se valta, ja vallan himo?
Valtaan päässyttä poliitikkoa aletaan pian halveksia sillä perusteella, että valta turmelee. Silloin unohtuu olennainen, se onko vallan rinnalla vastuuta, joka pitää jalat maassa. Pahiten valta turmelee sen, jolla on vain valtaa mutta ei vastuuta. Se taas, joka kantaa myös vastuun, kestää hyvinkin paljon valtaa menemättä siitä sekaisin. Luokittelen mm. Angela Merkelin tähän samaan kastiin Sipilän kanssa.
Vallan ja vastuun balanssi on avainkysymys. Juuri tässä näen yhden suomalaisen yhteiskunnan ongelman, johon Sipilän havittelema sopimuskin kaatui. Ammattiyhdistysliike on hyvä esimerkki tahosta, jolle on lapioitu ämpärikaupalla valtaa mutta vähän vastuuta. SAK on saanut kolmikannan myötä merkittävän yhteiskunnallisen puristusotteen. Edustaessaan palkansaajia se tekee silti ratkaisuja, jotka vaikuttavat paljon palkansaajien ulkopuolelle ilman, että se joutuu siitä itse ahtaalle. Kuvitellessaan päättävänsä vain palkkaprosenteista se päättääkin työttömyysprosentista.
Nyt yhteiskuntasopimus kaatui SAK:n vastustukseen. Palkansaajat eivät tinkineet mistään. SAK:lle tärkeää oli oman aseman turvaaminen, työttömistä ei ollut väliä. Ikävää on, että maksumiehiksi tulevat nyt köyhistä köyhimmät, sillä vaihtoehtona olleet leikkaukset koskevat nyt ennen kaikkea heitä. Vaan eipä monikaan mielenosoittaja tajunnut viikonloppuna laittaa SAK:ta tikunnokkaan.
EK:ssa valtapeli käydään kansainvälisten yritysten ja vain Suomessa toimivien yritysten välillä. Lakko ja sen välttäminen on suuryrityksille halvempaa kuin niille, jotka eivät ole siirtäneet tai voineet siirtää tuotantoa muualle.
Vallan ja vastuun epäbalanssi tekee pahaa jälkeä monella alalla. Jopa ympäristöjärjestöt humaltuivat vallastaan, etenkin kun vallan vahtikoira, lehdistö, söi vuosia niiden kädestä. Oli liian helppoa saada julkisuutta ja rahaa aikaansaamalla kohuja, joiden seurauksista ei tarvinnut kantaa vastuuta. Eurokriisi toi esiin sen, miten vähän vastuuta pankkien tarvitsi kantaa siihen nähden, millaista valtaa ne käyttivät.
Vallan ja vastuun epäbalanssi on mielestäni myös EU:n ongelma. Siihen sen uskottavuus voi myös kaatua. Olin 15 vuotta talossa, jolla oli vuosien kuluessa yhä enemmän valtaa, ja tuon vallan määrä hirvitti minua, sillä europarlamentilla ei todellakaan ole mitään vastuuta. Se voi vaatia kuinka mahdottomia asioita tahansa, sillä sen ei tarvitse itse huolehtia niiden toimeenpanosta vaan se nakittaa toteutuksen neuvostossa jäsenmaille. Tämä näkyi hyvin lainsäädäntötyön prosessissa: järki ja realismi tuli yleensä neuvoston kannoissa, koska jäsenmaat joutuivat joka vaiheessa pohtimaan päätösten toteutusta. Nimenomaan parlamentin suuri valta on selittänyt monen älyttömän direktiivin olemassaoloa; neuvostokaan ei kyennyt niitä riittävästi laimentamaan, kun lähtökohta oli onneton.
Sama puuttuvan vastuun ongelma koskee jossain määrin myös komissiota. Komissio on varsin kaukana tavallisten ihmisten arjesta, suojassa omassa todellisuudessaan. Siinä missä kansallinen poliitikko ja ministeri on melkoisessa helteessä median edessä, komissaari pääsee aina pakoon.
Mutta Juha Sipilä ja hänen hallituskumppaninsa eivät pääse pakoon, eivät helpolla. Nostan rohkeudelle hattua, ja toivotan voimia ja viisautta.
