Maaliskuun Askelessa kirjoitin pakistanilaisesta kristitystä ystävästäni, vähemmistöministeri Shahbaz Bhattista, jonka kuoleman pelkäsin olevan vain ajan kysymys. Olin tavannut viimeksi helmikuussa tämän miehen, jonka päälle oli langetettu useita kuolemantuomioita fatwoja ja luvattu tappopalkkioita. Olin vedonnut hänen puolestaan Pakistanin presidenttiin ja laatinut häntä tukevan päätöslauselman parlamentissa. Olin myös vedonnut presidenttiin, jotta Bhattille annettaisiin luodinkestävä auto – hän oli ainoa ministeri, joka ei ollut saanut sellaista. Ääri-islamilaiset vainosivat kristittyä Bhattia, joka puolusti vainottujen vähemmistöjen oikeuksia ja vastusti jumalanpilkkalakia. Sen nojalla lähes kuka tahansa voidaan passittaa mielivaltaisesti vankilaan.
Jo ennen Askelen ilmestymistä veljeni Shahbaz oli murhattu. Maaliskuun toisen päivän aamuna puhelimeni alkoi soida ja toimittajat kysyivät kantaani. Ystäväni oli muutama tunti aiemmin ammuttu autoonsa.
En osannut kuin huutaa tuskasta. En voi ymmärtää, kuinka häntä ei enää ole. Miten siihen on varaa? Kukaan ei voi korvata hänen työtään.
Shahbaz oli itse joka päivä valmis lähtöön. Hän osoitti minulle muutama vuosi sitten luodinjälkiä ruumiissaan ja sanoi, ettei aio mennä naimisiin ja jättää leskeä murehtimaan. Hän tiesi elämänsä liian vaarallista elämää, sillä takana oli useampi murhayritys.
Mutta hän ei pelännyt. Hän sanoi pyytäneensä Jeesukselta armoa, että hänen ei tarvitsisi kuolla vanhuuteen tai sairauteen vaan hän saisi kuolla Jeesuksen tähden.
Shahbazilla oli kaksi veljeä mutta ei yhtään siskoa, ja siksi hän sanoi adoptoineensa minut sisarekseen. Sitä me olimmekin, sisko ja veli. Siksi Shahbazin kuolema suisti minut alakuloin, josta en toivu pian. Mutta on pakko kertoa ihmeellinen kokemus.
Kuoleman jälkeisenä päivänä olin lentokentällä matkalla laukkua vetämässä, kun kaikkien odotusten vastaisesti mieleni täytti valtava ilo. Olin kuin pääni kansi olisi avattu ja sinne tuli ilo ja valo, jota en voinut vastustaa
.En tiedä mitä tapahtui. Ehkä sain aavistaa, mitä taivaassa tapahtuu, kun veljeni on päässyt perille. Käsitin miten ylpeä ja iloinen Jumala on pojastaan, uskollisesta palvelijastaan. Mikä juhla ja riemu siellä on.
Se ilon aavistaminen on murtanut minua enemmän kuin mikään pitkään aikaan. Entä minun elämäni, kysyn. Mihin käytän kalliit päiväni? Ketä ilahdutaan, kenet saatan murheelliseksi?
Bhattilla oli unelmia, joita hän halusi toteuttaa niin kauan kuin eli. Toistan ne, kunnioituksesta veljeäni kohtaan.
Kun hän ennakoi kuolemaansa, hän sanoi: ”Yritän muuttaa sillä aikaa lakeja oikeudenmukaisiksi niin paljon kuin pystyn. Minä lähden, mutta laki jää, ja se vaikuttaa miljoonien elämään.
”Toinen unelma oli kristittyjen yhteys: ”Heidän pitäisi tajuta mitä koko ajan tapahtuu, heidän pitäisi olla toistensa tukena. Kristityt ovat maailmassa suuri vaikuttava joukko, mutta miksi he eivät huomaa ja välitä, kun heidän sisariaan raiskataan ja veljiään tapetaan?” Niin. Miksi me emme huomaa?
Kolumni Askel-lehdessä toukokuu 2011
