Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen. Matteus 5:4
Uskomattoman vähän tarvitaan siihen, että koko maailma alkaa näyttää toisenlaiselta. Jakso unettomuutta tai kovaa fyysistä kipua tai yksinkertaisesti surua riittää paljastamaan todellisuuden niin erilaiseksi. Se pakottaa ihmisen ihmettelemään, mikä on totuus elämästä. Onko kipu perimmäisempi totuus? Onko sen tarjoama näkökulma ihmiseen realistisempi kuin ne tunteet, joita koetaan voiman ja onnistumisen aikoina?
Joka on kerran kokenut sen, että kaikki teologinen tietämys ja inhimillinen viisaus on täytynytkin käyttää aivan yksinkertaisimpiin ruumiintoimintoihin – vaikka siihen että pystyisi kivuiltaan liikkumaan tai syömään – haluaa tuskin unohtaa mitä elämästä silloin ymmärsi. Heikoksi tuleminen avaa todellisuudesta ja uskosta jotakin, joka ei muuten paljastu. Uupunut näkee enemmän.
Silti en usko, että voima olisi vähemmän totta kuin heikkous. Kumpaakaan ei tarvitse hävetä silloin, jos niistä on aidosti kyse. Ja kumpaakin on hävettävä, jos niitä teeskennellään. Molempiin teeskentelemisiin on olemassa selviä sosiaalisia paineita.
On yhteisöjä, joissa hyväksyntä saavutetaan vahvuutta korostamalla. Mutta yhtä totta ovat nekin piirit, joissa tullakseen kuulluksi täytyisi todistaa, kuinka paljon on kärsitty tai kuinka heikkoja ollaan. Se viettelee ihmisen ostamaan hyväksyntää kierrättämällä omaa surua sääliä toiselle. Surullisinta on, että tässä kaupankäynnissä ihminen päätyy lopulta halveksimaan tuskaansa – sitä on hinnoiteltu liikaa.
Riittävän syvässä surussa, kivussa ja masennuksessa on se hyvä puoli, että se on sietämätöntä. Mahdollinen lohdutus, ilo, voima, jos ne joskus ovat tullakseen, ovat lämpimästi tervetulleita. Silloin ei enää jaksa kursailla, ei hävetä tai pyydellä ympäristöltä omaa iloisuuttaan anteeksi. On oikeasti sen aika.
Raamatun kehotus iloita iloitsevien kanssa ja itkeä itkevien kanssa on vapauttava – se kertoo, että molemmilla on paikkansa ja aikansa. Samaa kertoo myös Raamatussa monesti esiintyvä ajatus Jumalasta lohdutuksen Jumalana. Se sisältää onnellisen viestin: elämän laki on sekin, että ahdistusta seuraa lohdutus. Siksi murheelliset ovat autuaita, sillä heitä odottaa lohdutus. Onnellinen se, joka tämän jaksaa uskoa ja odottaa vuoroaan. Ja onnellinen se, joka myös suostuu lohdutetuksi.
Miten siten Jumala lohduttaa? Yhden asian olen huomannut monesti. Hän ei lohduta mielikuvitustamme. Jos suruni koostuu pääasiassa siitä, mitä pelkään tulevaisuudessa, siinä ei Jumalakaan voi auttaa. Hän ei lohduta meitä uhkakuvien äärellä vaan todellisessa elämässä. Hän ei luonut meitä elämään keinotodellisuudessa.
Tuskaa ja ahdistusta moninkertaistaa usein ajatus sen jatkumisesta, monista tulevista tuskaisista päivistä ja vuosista. Sitä huolehtimiseen ihmistä ei ole kuitenkaan kutsuttu. Meille annettiin oikeus – ja vapaus – surra vain päivä kerrallaan. Meille luvattiin lohdutus, mutta ei varastoitavaksi pahojen päivien varalle vaan juuri tähän hetkeen.
Surun tai tuskan yksi onnellinen tulos voi olla siunattu yksinkertaisuus. Silloin ei jaksa käydä kauppaa tai miettiä, miten avun korvaisi. Jaksamaton ihminen voi löytää toisen ihmisen, kristittyjen yhteyden, koska ei selviä ilman sitä. Hän voi kokea todeksi, että Jumalan lohdutus on useimmiten siinä. Vuoron perään on osana lohduttaa ja olla lohdutettavana. Autuas on se suru, jonka päästä löytyy Jumalan ja ihmisen syli.
EIJA-RIITTA KORHOLA (Diakonia-lehti 5/94)
