”Jos Pyhä Henki antaisi minulle jonakin päivänä merkin, jättäisin siihen paikkaan luutani ja riepuni – käsitäthän – ja lähtisin ylienkelien luo oppiakseni soittamaan, vaikkapa epäpuhtaastikin aluksi. Mutta salli minun nauraa niille, jotka alkavat laulaa kuorossa ennen kuin Jumala on kohottanut tähtipuikkoaan!” Georges Bernanos: Maalaispapin päiväkirja
Jo yli vuoden olen kantanut laukussani Maalaispapin päiväkirjaa. Lueskelen sitä ratikassa, odotushuoneissa ja kaikkialla missä voi valita, käyttääkö lyhyen joutoajan mielen vapaaseen lepatteluun vai muilta oppimiseen. Samana aikana olen lukenut läpi monta muutakin hyvää kirjaa, mutta luettuani päästänyt ne menemään. Maalaispapista en pääse kai ennen kuin kirja on hapertunut rikki. Osaan sen melkein ulkoa – ristiriitaista, sillä kirja nimenomaan puhuu siitä, mitä ei voi ulkoläksyillä tai ylipäätään sanoilla tavoittaa.
Eräs ystäväni viivyttää tietämättään minua tämän kirjan äärellä. Seuraan hänen elämäänsä ja työtään pappina ja ihmettelen, miten samanlainen ote työhön näillä kahdella on: maalaispapilla ja minun papillani. Ystäväni ei tosin ole mies, ei katolinen, ei nuori, ei naimaton, ei lapseton eikä työskentele maaseudulla. Lisäksi hän on oikeasti olemassa.
Hän on matalan profiilin nainen, jonka tärkein työ tapahtuu rumpua lyömättä. Hänen päivänsä ovat täynnä kohtaamisia ja keskusteluja kirkollisten toimitusten lomassa. Kun joskus yritän tavoittaa häntä spontaanisti ja varoittamatta, huomaan miten kysytty hän on. Toisinaan mietin, mitä tällainen ihminen voi raportoida esimiehelleen tai työtovereilleen. Hän ei yksinkertaisesti ehdi rikastuttaa niitä tilastoja, joita päättäjät lukevat. Häntä pidettäisiin hurskastelijana, jos hän kertoisi siitä, mitä hiljaisissa keskusteluissa ja rukouksissa tapahtuu.
Vain me, jotka tällaista työntekijää murheellamme rasitamme, tiedämme, että juuri hänen kaltaisensa pitävät kirkkoa pystyssä. Mutta emme mekään käy kirkkovaltuutetuille kailottamassa, että minulla oli sellainen tuska ja että kappalaisenne pelasti henkeni. Tai mielenterveyteni, perheeni, sielunrauhani.
Tunnettu totuushan on, että kirkolla on erinomaiset kriisinsaattamisvalmiudet. Meillä on loistavia välineitä pohtia lapsuuden traumoja, nuoruusajan komplekseja, identiteettiä ja elämän tarkoitusta. Moni näitä miettiessään löytää oman elämänsä kellarit ja pimeät puolet ja pelästyy. On helpompaa saatella kriisiin kuin auttaa sieltä ulos. Molemmat tehtävät ovat varmasti arvokkaita, mutta jälkimmäisen taitajia on mielestäni vähemmän. Siksi ystäväni on ylityöllistetty.
Ystäväni on sitkeää lajia, vuosikymmeniä työtään ahkeroinut. Huomaan monesti miettiväni hänen jaksamisensa salaisuutta. Ainakin hän on rehellinen. Hän ottaa suuria riskejä, kun ei kätkeydy sielunhoitotilanteissa liian kiltteyden tai varovaisuuden suojaan. Mutta vaatii suunnatonta taitoa riskeerata oikein: koskaan hän ei vaaranna keskustelukumppaninsa tasapainoa, ainoastaan oman suosionsa.
Hänellä ei ole onnellisen lopun pakkomiellettä. Hän on aikaa sitten luopunut yrityksistä edustaa Jumalaa ja tarpeen tullen pelastaa Hänen maineensa. Siksi hänellä on varaa katsoa toisen surun pohjaan saakka. Kummallista on, ettei hänestä silti ole tullut kyynistä. Hän odottaa usein tähtipuikon heilautusta.
Pian hän vetäytynee kesälaitumille. Toivon hänelle sinne hauskoja kirjoja, lastenlasten naurua, sopivasti rikkaruohoja ja aurinkovoidetta. Ja kaikille teille, joiden työtä ei tunneta arvaa: hyvää kesää, levätkää ihmeessä!
(Kotimaa 7.7.1992)
