Blogi

01.kesäkuu 2017 - 19:30

Trumpin valinta

Jos Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ilmoittaa tänään maansa vetäytyvän Pariisin sopimuksesta, se tietää vaikeuksia sopimukselle. Mutta jos hän ilmoittaa USA:n jäävän neuvottelupöytiin, sekin tietää vaikeuksia. Ensimmäisessä vaihtoehdossa sopimusta nakerretaan ulkoapäin, toisessa sisältäpäin. Hyvää vaihtoehtoa ei ole, ja pitkälti se johtuu Pariisin sopimuksen luonteesta.

Pariisin sopimus on kansainvälinen turhake, jolla pelastettiin kyllä poliitikkojen kasvot, mutta ei ympäristöä, ja mitä pikemmin se kaatuisi, sen parempi. Maailman ei kannattaisi toistaa Kioton sopimuksen kaltaista prosessia, joka lopulta kutistui mitättömäksi päästövähennyssopimukseksi EU:n ja neljän muun vähentäjämaan kesken. Kiotoon haaskattiin melkein 20 vuotta ja valtava määrä voimavaroja. Pariisin sopimus ei ole olennaisesti parempi, ja on itse asiassa mahdollisuuksien vakavaa tuhlaamista, opportunity cost.

Ilmastokysymyksen todellinen testi tapahtuu energian saralla. Ihmiskunnan tulisi keskittyä panostamaan kaikki voimavarat järkeviin energiaratkaisuihin, joissa pyritään siihen, että puhdas ja luotettava energia tulee mahdollisimman halvaksi. Kun Kioton ja Pariisin ideologinen lähtökohta on päinvastainen, ja kun valitut keinot vain nostavat kuluttajahintoja ja tukirakennelmat vain tuudittavat uusiutuvia energiamuotoja tehottomuuteen samalla kun rikastuttavat harvoja, yhtälö on vaarallinen. Nykysysteemi, jota Pariisin sopimus ruokkii, vain lisää energiaköyhyyttä, ja energiasta ymmärtämättömät poliitikot ovat saaneet tämän aikaan. Kun tiedostamme, ettei tuuli ja aurinko vieläkään anna maailmalle yhtä prosenttia enempää energiantarpeestamme, olisi syytä herätä tajuamaan keskeytymiskustannuksille alttiin energian rajoitukset.

Pariisin sopimus on liian heikko, että siihen kannattaisi käyttää ne valtavat panokset, joihin nyt on sitouduttu. Jos ilmastomalleihin on uskominen, nykyiset päästövähennystavoitteet vähentäisivät lämpenemistä 0,2 astetta vuosisadan loppuun mennessä. Vähennysten kustannus olisi kuitenkin merkittävä, ja hidastaisi talouskasvua etenkin kehitysmaissa, joka tekisi niistä entistä haavoittuvampia. Juuri tätä kustannusta voi kutsua mahdollisuuksien haaskaamiseksi, rahaksi jota ei käytetä uusiin teknologioihin. Julkista rahaa ei tulisi enää käyttää senttiäkään sillä vastuuttomalla tavalla, jolla uusiutuvaa energiaa nyt edistetään. Kun se ei tapahdu markkinaehtoisesti vaan poliitikkojen johdolla, vahinko on valmis ja siitä on paljon näyttöä.

EU ja Kiina aikovat antaa huomenna yhteisen julkilausuman Pariisin sopimuksen puolesta. Kiinaa en ihmettele, sehän saa ”kehitysmaana” sopimuksesta miljardien rahallisen hyödyn, mutta EU:n uhoa ilmastojohtajuudesta pidän naiivina. Me siirrämme edelleen teollisuutta ja päästöjä muualle ja leikkaamme kansalaistemme työpaikkoja. Jos sitten vielä ihmettelemme mistä populismi nousee, olemme todellakin huojuvassa tornissa.

Eikä Trumpiakaan kannata syyttää aivan kaikesta. Mies on epäilemättä vaikea ja arvaamaton luonne, mutta se oli Obama, joka keksi kyseenalaisen kiertotien välttää senaatin käsittely. Vähintäänkin sadan miljardin vuotuinen ilmastorahoitus kehitysmaille, Kiina ja Intia mukaan lukien, olisi vaatinut senaatin hyväksynnän. Kun nyt Angela Merkel pahoittelee USA:n linjaa korostamalla, että Pariisin sopimus on globalisaatiota muovaava keskeinen sopimus, hän samalla tulee tunnustaneeksi sen olleen luonteeltaan juuri sellainen, joka USA:ssa olisi edellyttänyt senaatin käsittelyä.

Yksi ongelma, jota Pariisin sopimuksen kohdalla on harvemmin nostettu esiin, liittyy sen paradoksaalisuuteen: sopimus on kummallinen oxymoron, allekirjoittajilleen ei-sitova mutta lämpötilatavoitteeltaan kunnianhimoinen. Tämä epäsuhta velvoitteiden ja kunnianhimon välillä antaa aktivisteille pelikentän, ja vaikuttaa olevan yksi syy amerikkalaisten republikaanien huoleen. He kantavat huolta, että asetelma luo tilanteen jossa valta siirtyy demokraattisesti valituilta elimiltä oikeussaleihin, jos ympäristöjärjestöt käynnistävät oikeudenkäyntien sarjan vaatien sitovampia tavoitteita. Mikään ei takaa, että tuomareilla olisi riittävä kyky arvioida ilmastotiedettä ja -politiikkaa. Tätä vallansiirtymisen riskiä on harva ymmärtänyt.

Kirjoittaja on kansainvälisistä ilmastosopimuksista Helsingin yliopistossa väitellyt tohtori ja Innovation for Cool Earth Forumin johtoryhmän jäsen.

Share Button