Nolattu morsian

8.6.2017

Viime viikolla isolle joukolle ihmiskuntaa tarjoutui herkullinen tilaisuus moraalisella ylängöllä käyskentelyyn, kun Yhdysvallat ilmoitti jättäytyvvänsä Pariisin sopimuksen ulkopuolelle. Aivan kuten George W. Bush aikoinaan yhdisti maailmaa Kioton pöytäkirjan taakse arvostellessaan sen heikkouksia, Donald J. Trump teki nyt saman palveluksen Pariisin sopimukselle. Normiriemu ja paheksunta valtasivat myös sosiaalisen median. Kuka tahansa keskinkertainen poliitikko pääsi loistamaan päivittelemällä, kuinka vähän Trump ymmärtääkään bisneksestä ja ilmastopolitiikasta. Ja huippupoliitikot lupasivat tiukempia toimia. ”Jos USA luistaa, meidän on osoitettava johtajuutta”, vakuuteltiin niin Kiinassa kuin EU:ssa ja vaadittiin entistä kunnianhimoisempia tavoitteita.

Tilanteen piti huipentua viime perjantaina EU:n ja Kiinan yhteiseen tiukkaan julkilausumaan, jossa nämä ottaisivat ilmastojohtajuuden ja näpäyttäisivät samalla Trumpia. Täyttymyksen odotus lässähti: Yle kuvaa terästeollisuuden edun jyränneen Kiinan ja EU:n lyhykäisen ilmastoromanssin. HS:n mukaan yritys näpäyttää Trumpia ilmasto¬sopimuksesta jäi kauppakiistojen ”panttivangiksi” kokouksen päättyessä riitaan. Yhteistä julkilausumaa ei voitu allekirjoittaa, sillä Kiina yritti hyödyntää kiihkeän morsiamen intoa liikaa vaatimalla markkinatalousmaan asemaa WTO:ssa.

Se paljasti sulhasen aikeet. Tilanne oli karmea. Morsiamen olisi tehnyt niin mieli mutta myöntymisestä olisi syntynyt skandaali. Kiinalaiset kertoivat rivien välissä juuri sen, minkä Trump oli sanonut suoraan.

Kiinalle Pariisin sopimukseen sitoutuminen ei ole ongelma vaan onnenkauppa. Sopimus tietää sille miljardeittain rahaa: vuotuinen teollisuusmaiden kehitysmaille maksama sadan miljardin ilmastopotti hyödyttää myös Kiinaa, jolle ilmansaasteet ovat niin vakava kansanterveysongelma, että päästöjä olisi pakko rajoittaa ilman rahoitustakin. Sopimuksen mukaan maa saa kasvattaa päästöjään vuoteen 2030 mennessä, ja päästöt laskisivat sen jälkeen joka tapauksessa teknologian uudistumisen myötä. Sen päästöt henkeä kohti ylittivät EU:n keskiarvon jo viime vuosikymmenen vaihteessa.

EU on tässä se romanssin naiivi osapuoli mutta ei onneksi sentään niin naiivi, että olisi antanut Kiinan vedättää markkinatalousmaa-statuksella. Ei keskusjohtoista suunnitelmataloutta voi sellaiseksi nimittää. Päätös olisi tiennyt entistä enemmän päästöjä ja vähemmän työpaikkoja, jos halpa kiinalaisteräs pääsisi esteettä jyräämään EU:n teräksentuotannon. Ilmastotekonakaan sitä ei voi pitää, sillä tiedossa on että kiinalaisteräksen päästöt tuotantotonnia kohden ovat noin kolminkertaiset esimerkiksi Outokummun teräkseen verrattuna.

Mitä tulee USA:n presidentin moittimiseen, historia on osoittanut, että presidentin vaihdokset ovat vaikuttaneet USA:n käytännön ilmastopolitiikkaan varsin vähän. Siksi itsekin ennakoin vuotta ennen Pariisin kokousta, että presidentin henkilöstä ja puolueesta riippumatta USA jättää sopimuksen, jo vähintään rahoitusvastuista vapautuakseen.

Bill Clintonin, George W. Bushin ja Barack Obaman ilmastopoliittiset teot eivät olennaisesti poikenneet toisistaan. Kukin heistä joutui ottamaan huomioon kansalaisten, elinkeinoelämän ja kongressin näkemykset, kuten myös USA:n politiikassa yleisesti vallitsevan haluttomuuden olla riippuvaisia YK-tason päätöksistä.

Jo Clintonin kaudella lyötiin lukkoon periaate, ettei USA sitoudu päästövähennyskattoihin ilman merkittävien kehitysmaiden mukanaoloa, ja siinä linjauksessa pysyttiin niin Bushin kuin Obamankin aikana, vaikka retoriset vaikutelmat olisivatkin erilaisia. Näitä avainmaita YK:n ilmastopolitiikan kehitysmaaryhmässä olivat erityisesti Kiina ja Intia, ehkä myös Brasilia. Toisena ehtona Clintonin hallinnolla oli, etteivät YK-tason ilmastositoumukset saa haitata USA:n taloutta. Bushin hallinto ei muuttanut Clintonin hallinnon ehtoja, vaikka ehkä piti niistä enemmän meteliä kuin Clinton, minkä vuoksi Bushin ilmastopoliittinen imago oli ympäristöjärjestöjen ja EU:n näkökulmasta paljon huonompi kuin Clintonin. Koska Kioton pöytäkirja ei täyttänyt kumpaakaan USA:n asettamaa perusehtoa, USA ei sitä milloinkaan ratifioinut.

Obama puolestaan aloitti kautensa vihertävillä ja ilmastopoliittisesti edistyksellisillä lausunnoilla, mutta reaalipolitiikassa hän joutui usein noudattamaan kongressin näkemyksiä. Kun Obama sitten liitti USA:n Pariisin sopimukseen, hän teki sen omavaltaisesti erikoismenettelyllä yrittäen välttää kongressin käsittelyn, sillä hinnalla ettei sopimuksesta tehty sitovaa.

Muistan hyvin, että itsekin paheksuin vuosituhannen vaihteessa Yhdysvaltojen vastuuttomuutta Kioton suhteen, kunnes tutustuin ilmastopolitiikan pullonkauloihin. Kioton sopimuksesta ei ollutkaan mitään olennaista hyötyä, ei edes päästöjen vähentäjänä. Paheksuntamme meni myös hukkaan, sillä kiusallista kyllä, päästöjen vähentämistahdissa tuo ilmastopolitiikan paarialuokkaan leimattu maa ohitti jopa edelläkävijäksi itseään ylistävän EU:n. USA:lla on kyllä henkeä kohden enemmän päästöjä, mutta se kykeni leikkaamaan niitä nopeammin. Nyt voimme odottaa saman trendin jatkuvan Pariisin sopimuksen suhteen, etenkin kun tällä kertaa apuna on liuskekaasu. Jättäytymällä pois USA vapauttaa itsensä maksuvelvoitteesta, ja kysymykseni onkin kuinka suuressa määrin tuo vuotuiset sata miljardia dollaria kaatuu lopulta EU:n päälle ja mikä tulee olemaan Suomen vuotuinen osuus.

Ylivoimaisesti naiivimpina pidän niitä tahoja, jotka vaativat nyt vastapainoksi EU:lta yhä tiukempia yksipuolisia päästövähennyksiä, ikään kuin se millään lailla parantaisi globaalia päästökehitystä. Jo nyt EU:n osuus globaaleista päästöistä on kahdeksan prosentin luokkaa ja vuonna 2030 se on noin neljä. Kokemus osoittaa, että yksipuolinen tiukkuutemme antaa vain saastuttajille kilpailuetua. Viimeksi eilen EU-asioita valmistelevassa ympäristöjaostossa Suomen Luonnonsuojeluliiton edustaja vaati Suomea ja muuta EU:ta paikkaamaan USA:n jättämää aukkoa ja korottamaan ambitiotasoaan.

Kerrataan faktat Pariisin sopimuksesta. Kiina kasvattaa päästöjään vielä 13 vuotta. Venäjä käytännössä kasvattaa päästöjään noin 40 % nykytasosta, vaikka lupasi leikata vuoden 1990 neuvostotasosta. Intia kasvattaa päästöjään. USAn piti leikata noin 15 prosenttia verrattuna samaan viitevuoteen 1990, josta EU leikkaa 40 prosenttia. Merkittävistä päästäjistä vain siis EU leikkaa merkittävästi, ja juuri siltä ollaan nyt vaatimassa lisää. Morsian rankaisee itseään.

Jos poliitikkomme tämän hyväksyvät, ilmastoesileikki on sekoittanut heidän päänsä.

Share Button