Syksyn tärkein puheenaihe EU:ssa on energia- ja ilmastopaketti, ja etenkin päästökauppa. Kyseessä on EU:n tämän lainsäädäntökauden tärkein direktiiviuudistus ainakin taloudellisten vaikutustensa osalta. Poliittiset ryhmät ovat täysin hajalla asiassa. Useat teollisuuslaitokset ovat uhanneet siirtyvänsä pois Euroopasta, mikäli komission esitys jää voimaan. Miksi maailman puhtaimman teollisuuden pitäisi joutua tappiolle, ihmetellään. Kysymys ei ole siitä, että ne vastustaisivat EU:n päästövähennyssitoumuksia vaan komission ajamaa mallia niihin, päästöoikeuksien huutokauppaa. Huutokaupan katsotaan nostavan kustannuksia tarpeettomasti ilman erityistä ympäristöhyötyä ja antavan kilpailuedun EU:n ulkopuoliselle saastuttajalle.
Olen samaa mieltä. Komission resepteillä tehdään huonoa politiikkaa, jossa viedään saasteita ja tuodaan työttömyyttä. Olen siksi esittänyt komission huutokaupalle vaihtoehtoa, jonka mukaan päästöoikeuksia pitäisi jakaa energiaintensiiviselle teollisuudelle niin sanotun benchmark-mallin mukaisesti. Kyseessä olisi päästövähennystavoitteen asteittainen kiristäminen tuotantoalakohtaisesti tehokkaimman tuotantomuodon mukaan siten, että vain vähäpäästöisimmät valmistajat saisivat kokonaan ilmaiset päästöoikeudet. Järjestelmä kannustaisi päästövähennyksiin, koska se johdonmukaisesti palkitsisi niistä. En uskalla veikata, meneekö mallini läpi parlamentissa, mutta merkittävät jäsenmaat neuvoston puolella, viimeksi Saksa, ovat muuttaneet kantansa benchmark-mallin taakse. Samoin Euroopan ammattiyhdistysliike on vedonnut benchmarkin puolesta.
Jos takana olisi tavallinen viikko, jatkaisin päästökaupasta. Nyt en.
Kauhajoen tapahtumat kantautuivat myös Eurooppaan. Kollegat halusivat ottaa monin tavoin osaa kansalliseen suruumme. Jotkut kysyivät, putoaako poliittisia päitä.
Joku onkin jo ehtinyt vaatia poliisin toiminnasta vastaavan ministerin eroa. Tapahtumien toistuminen herättää toki kysymyksen, olisiko jostakin voitu ottaa opiksi. Toisaalta: kuka osaa sanoa, kenen pitäisi erota? Ensiksi pitäisi päättää, kiinnitetäänkö huomiota enemmän valvontaan vai syiden ennaltaehkäisyyn.
Ongelma on, että hyvyyden, empatian ja lähimmäisenrakkauden katoaminen muuttaa maailman vaaralliseksi paikaksi. Mutta hyvyyttä ei voi kaataa ihmiseen ulkoapäin. Sen on kasvettava sisältäpäin. Eikä se tapahdu ilman rakastavaa ilmapiiriä.
Tapani Ruokanen sanoo Suomen Kuvalehden pääkirjoituksessa suoraan, että olisi mentävä peilin eteen. Syyt väkivaltaan ovat syvällä: vanhempien alkoholismi, kiire, koulukiusaaminen, hiljainen syrjäytyminen ja yksinäistävä, väkivaltainen nettimaailma.
Ympäristölainsäätäjänä kuulen jatkuvasti muistutettavan saastuttaja maksaa periaatteesta. Samalla tuntuu kohtuuttomalta, että viihdeteollisuus voi rajoituksetta rikastua väkivaltasaasteella, ilman että se joutuu maksamaan yhteiskunnalle korvauksia aiheuttamistaan vahingoista. Väkivaltaviihteen ja väkivaltaisen käytöksen välisestä yhteydestä on riittävästi näyttöä, siksi olisi aiheellista, että saastuttajat osallistuisivat kustannuksiin.
Sama saattaa koskea tapahtumilla mässäilevää lehdistöä. Seitsemäntoistavuotias poikani sanoi, että häntä inhotti lukea lehdistä pikkutarkkoja, tarpeettomia selostuksia tappajan reitistä ja katsoa hänen lukuisia kuviaan. Murhaaja sai lehdiltä juuri sen, mitä halusikin: kuuluisuutta, upeita kuvia ja luultavasti lisää yksityiskohdista hullaantuneita matkijoita.
Vanhempien ja yhteiskunnan vastuun tunnustaminen on paikallaan, mutta sekään ei riitä. Kun puhutaan lasten ja nuorten väkivallasta, olen ihmetellyt nuoren roolia ikään kuin sivullisena. Olisi terveellistä tuoda mukaan keskusteluun muistutus, että vastuu on myös nuorella itsellään. Muuten syntyy ihmiskuva, jossa ihminen on kasvatuksensa totaalinen uhri. Yhteiskunta ja perhe ja koettu rakkaus kyllä luo puitteita, mutta se ei kuitenkaan valitse nuoren puolesta. On vaarallista tottua ja totuttaa ajatukseen, että kaikki on ympäristötekijöiden vaikutusta. Ennen kaikkea on huolestuttavaa, jos nuori itse oppii jo valmiiksi sanoutumaan irti vastuustaan. Jotakin on mennyt silloin vakavasti pieleen.
Jos nuoren ottaa mukaan vastuuseen, se ei ole syyllistämistä, vaan keskustelukumppaninsa vakavasti ottamista. Tunnustamme hänen arvonsa moraalisena olentona ja arvostelukykyisenä ihmisenä ja annamme hänelle sen vastuun, jonka hän ansaitsee. Vapauden seurana on vastuu, ja vasta silloin vapaus toteutuu. Vapaus ilman vastuuta sairastuttaa kenet tahansa.
