Warning: Illegal string offset 'filter' in /var/www/fs1/5/korhola/public_html/wp-includes/taxonomy.php on line 1442

Blogi

25.toukokuu 2019 - 20:16

Peilikuva kovaan hintaan

Kun olin nuori lukiolainen 1970-luvun jälkipuoliskolla, kävin aina kuuntelemassa, jos joku kiinnostava poliitikko sattui vierailemaan kotikaupungissani Lahdessa. Sen ajan valtapoliitikkoja, suomettuneita kekkoslaisen politiikan toistajia en pitänyt kovinkaan merkittävinä – eihän vaatinut rohkeutta laulaa kilpaa kuorossa samaa säveltä. Mutta näitä muutamia suomettumisen kriitikkoja ihailin: Kullervo Rainiota, Tuure Junnilaa, Georg C. Ehrnroothia. Hehän eivät hyötyneet siitä henkilökohtaisesti mitään, päinvastoin saivat paljon kiusaamista ja pilkkaa osakseen. Vasta kun Neuvostoliitto romahti ja suomalaisten itsesensuuri alkoi näyttää selkärangattomuudelta ja pelkuruudelta, kiusaaminen loppui. Rainio, Junnila ja Ehrnrooth olivat olleet oikeassa kritiikissään, historia osoitti sen. Oli eletty kansallisen häpeän vuosia.

Kun parikymmentä vuotta myöhemmin, 1997-98, juonsin Ylähuone-nimistä poliittista keskusteluohjelmaa, sain mahdollisuuden kuunnella näitä henkilöitä uudelleen. Ohjelman keskustelijat olivat päivänpolitiikan jättäneitä suorasuita, ja myös nämä kolme vierailivat ohjelmassa muistellen menneitä aikoja. ”Te olitte oikeassa”, sanoin kerran Junnilalle syvään kumartaen. Mutta paljonkohan se enää lohdutti, mietin mielessäni. Peiliin oli voitu koko ajan katsoa, mutta kovaan hintaan.

Kiusaaminen oli ollut systemaattista. Hyvä esimerkki siitä tuli muutama vuosi sitten vastaani Verkkouutisista: artikkelin mukaan oikeistopoliitikon pilkkaaminen oli kansanhuvia, johon osallistui myös verovaroin rahoitettu Yleisradio. Politiikan toimittaja Marianne Lydén tunnusti, että he jopa muuttivat Georg C. Ehrnroothin ääntä: ”kun editoimme kasaan raportin, nopeutimme hänen puhettaan vastuuttomista poliitikoista niin, että ääni nousi pari oktaavia korkeammalle ja kuulosti siltä kuin hän olisi vihainen, säksättävä oravanpoikanen”, Lydén kertoo. Artikkelissa mainitaan myös tapaus, jossa Ylen toimittajien tehtäväksi annettiin nimenomaisesti Ehrnroothin näyttäminen televisiolähetyksessä mahdollisimman huonossa valossa.

Jälkeenpäin ajatellen noin toimineille olisi tietenkin pitänyt antaa potkut, ja kyseiset YLEn pomot erottaa. On järkyttävää, mitä journalismin nimissä tehtiin. Paljon on toimittajien omallatunnolla.

Elämmekö me nyt parempia aikoja? En tiedä. Tuntuu helpottavalta, että 70-luvun stalinismin iso varjo on väistynyt, mutta se ei saa erehdyttää kuvittelemaan, etteikö journalismi voisi mennä yhtä pahasti metsään.

Pari asiaa tulee mieleeni. Jos jotakin asiaa ei enää tarvitse perustella, on syytä huolestua. Jos joistakin totuuksista tulee niin ilmeisiä, että riittää kun heittää vain taikasanan, olisi kunnollisen yhteiskunnallisen keskustelun paikka. Noihin aikoihin tuo taikasana oli ollut ”neuvostovastainen”. Riitti kun se sanottiin ihmisestä, eikä häntä enää tarvinnut ottaa vakavasti. Hän oli ääliö ja idiootti. Historian ironiaa on, että näin ei ollutkaan – hän oli totuudenpuhuja, kalliiseen henkilökohtaiseen hintaan.

Itse olen pitkään aistinut ilmastonmuutoskeskustelussa 70-lukulaisia ahdistavia piirteitä. On outoa, että näin monimutkaisessa fysikaalisessa asiassa esiinnytään aivan kuin siinä ei olisi epävarmuustekijöitä ja useita vaihtoehtoja – siinä missä muualla tieteessä epävarmuus on normi. Tiedämme edelleen melko vähän, ja kun taannoin IPCC lievensi ennusteitaan ja arvioitaan hiilidioksidin lämmitysvaikutuksesta, seikka on lähes vaiettu – aivan kuin siitä ei saisi puhua. Hyvä kysymys on, miksi. Politiikkatoimien kustannuksia on arvioitava tässä valossa.
—-
Vaalikamppailu on nyt ohi, ja huomenna on demokratian juhlaa. Suomi valitsee 13 ministeritason vaikuttajaa, ja se on vakava paikka. Oma kampanjani lähti liikkeelle takamatkalta ja pienellä budjetilla, mutta ihmisten apu on häkellyttänyt. Yksi ällistyttäjä oli pianisti Olli Mustonen, joka lähetti minulle alkuviikosta sähköpostia. Hän tunnusti pitkään lukeneensa blogiani ja halusi antaa panoksensa kampanjaani soittamalla jossakin tilaisuudessa. Tuijotin sähköpostia epäuskoisena – onko tämä se Olli Mustonen? Mutta niinpä me järjestimme ikimuistoisen hetken Narinkkatorilla: koskaan siellä ei liene soitettu flyygeliä. Samassa tilaisuudessa esiintyi Ritva Oksanen, tässä linkki.

Kun näitä kuuntelin, oikein ihmettelin voivatko vaalit tosiaan olla näin kaunis juttu. Kyllä voivat. Sydämellinen kiitos kaikille rohkaisusta!

Share Button