Warning: Illegal string offset 'filter' in /var/www/fs1/5/korhola/public_html/wp-includes/taxonomy.php on line 1442

Blogi

19.toukokuu 2019 - 11:01

Kolmannen valtakunnan testi

Olen ollut viikonloppuna Kirkkopäivillä, ja monet kirkkopäivät kolunneena voin sanoa, että ei tuo keskustelufoorumi ainakaan väljähtämässä ole. Ehkä päinvastoin, ja ehkä siihen on tietoisesti pyritty, että Saksan malliin kirkkopäivät olisivat se paikka, jossa yhteiskunnallinen keskustelu näkyy ja kuuluu. Miksi se jätettäisiin vain Suomi-Areenan varaan? Siksi myös vastustin etukäteen näitä boikotteja, ketä saa kutsua ja ketä ei. On sitten eri kysymys arvioida, onnistuivatko kulloisetkin isännät haastamaan jututettavansa maailmankuvan vai oliko kyseessä pikemminkin viihdyttävä sanailu.

Olin itse pohtimassa lapsiperheköyhyyttä samassa paneelissa kuin mm. Jussi Halla-aho, Touko Aalto ja Li Andersson. Sitten kävin kuuntelemassa kuinka piispa Jari Jolkkonenjututti elinkautisvanki Late Johanssonia syyllisyydestä, anteeksiannosta ja rikoksen sovittamisesta, kuinka emerituspiispa Eero Huovinen puhutti Nalle Wahlroosia rahan vallasta ja kuinka piispa Teemu Laajasalo keskusteli sananvapaudesta ja huumorista someaikana Jussi Halla-ahon ja koomikko Joonas Nordmanin kanssa.

Kirkkopäivien ennakkokohussa minua vaivasi se, että se oli niin yksisuuntaista ja arvattavaa. Miksi populismina nostetaan esiin vain se yksi suunta, eivätkä ne populismit, jotka ovat tätä viime vuosikymmeninä merkittävästi ruokkineet, vihreä populismi ja vasemmistopopulismi? Eikö historian pitäisi muistuttaa karmaisevalla tavalla, että olemme eläneet kahden tappavan totalitarismin varjossa? Juurikaan en silti ole kuullut äänenpainoja, että kommunistia ei saisi kutsua kirkkopäiville keskustelemaan. Vain äärioikeisto on kirosana (ja peljättävä paikka istuntosalissa), äärivasemmisto ei niinkään. Itse asiassa kommunismi tappoi vieläkin enemmän. Eikä ihmiskunnalla ole kommunismista yhtään kaunista ja onnistunutta esimerkkiä. Uhrien määrä on konkreettisesti laskematon, ja kulttuuriympäristöstä huolimatta tulos on ollut aina verinen.

Varoitukset pahuudesta ja sen kavalasta arkipäiväisyydestä ovat tänään yhä tärkeämpiä. Saksanjuutalainen, Yhdysvaltoihin paennut filosofi Hannah Arendt (1906–1975) seurasi natsijohtaja Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä Israelissa 1961. Aihetta koskevassa kirjassaan hän totesi, ettei kansanmurhasta vastuussa olleita rikollisia luonnehtinut mikään poikkeuksellinen pahuus. He vetosivat yksinkertaisesti käskytysketjuun ja irtisanoutuivat vastuustaan. Pahuuden ongelma olikin juuri siinä, että kyseessä olivat aivan tavalliset ihmiset, jotka sortuivat hirmutekoihin noudattaessaan sääntöjä. Arendtin mukaan Eichmannin ongelma oli moraalisen mielikuvituksen puute, kykenemättömyys kyseenalaistaa ylhäältä annettuja ohjeita. Siksi itse asiassa esimerkiksi byrokratia on polku, joka voi johtaa tragedioihin.

Kun me yhteiskuntana puhumme siitä, ettemme saa unohtaa mitä tuolloin tapahtui, mitä me tarkoitamme? Eikö meidän pidä tunnistaa juuri niitä asenteita ja ajatusmalleja, jotka mahdollistivat sen kaiken, vaikka ne olisivat kuinka arkisia ja banaaleja?

Poliitikkoja tarkkaillessani teen usein kolmannen valtakunnan testin: mietin kuka näistä olisi ollut siellä takuuvarma menestyjä, kuka puolestaan olisi joutunut vaikeuksiin. Ja mistä se ero johtuu?

Kun kysyn näin, huomaan etten ollenkaan ajattele vain yhtä tai kahta poliittista suuntaa. On pakko ajatella ihmistä. On pakko tunnistaa se hirveä kuilu ja se lahous, joka jokaisessa ihmisyksilössä potentiaalisesti vallitsee – ja taas kerran otettava käsiinsä Goldingin teos Kärpästen herra. Tai Jonathan Gloverin Ihmisyys.

Tänään liput liehuvat kaatuneitten muistopäivän vuoksi.

Share Button