Katowicen ilmastokokous muistuttaa linnanjuhlia. Tungos on kova, ja paikallaolija ei tiedä, missä huoneessa on parhaat bileet. Kummassakin puhutaan ilmastonmuutoksesta yhtä paljon, ja ruokapisteitä on siellä täällä. Parhaimman käsityksen tilanteesta saa jäljestäpäin. Täällä on toki yli kymmenkertainen määrä porukkaa, 22000 osallistujaa, ja puhe kaikuu joka puolella. Useimmat ovat lentäneet paikalle, minäkin. Suurimmat delegaatiot tulevat Afrikasta. En ihan tiedä, miksi esimerkiksi Guineasta pitää olla 406 edustajaa, mutta ehkä he ovat vahvistamassa kehitysmaiden ääntä siitä, ettei niille vastaisuudessakaan tulisi laittaa päästövähennysvelvoitteita.
Sanoistani saattaa kuultaa epäilys. En ole vieläkään vakuuttunut, että olisimme löytäneet kolme vuotta sitten Pariisissa pätevän ilmastosopimuksen. Koko YK-raide saattaa olla liian tehoton ja kallis. Vaikka Pariisin sopimus oli monin tavoin erilainen kuin Kioton pöytäkirja, ja sen kuvaamiseen on vakiintunut jo monta klisettä – tämä on bottom-up, multi-speed, multilateral, jopa “plurilateral”, flexible… – se ei ole riittävän erilainen. Kehitysmaille ei näytä olevan tulossa päästövähennysvelvoitteita, ja monet suuret päästäjät kuten Kiina luokittelevat itsensä ilmastodiplomatiassa sellaisiksi edelleen. Vaikka asiassa näkisi kuinka paljon reiluuden elementtejä, ongelma pysyy: teollisuusmaat eivät kykene ratkaisemaan asiaa muiden puolesta. Ilmakehällä ei ole moraalisia sensoreita, eikä se kykene nuuhkimaan erilleen ylellisyyspäästöjä ja selviytymispäästöjä.
Olin aikoinaan monessa ilmastokokouksessa europarlamentin delegaation jäsenenä. Nyt seurani on vaihtunut japanilaisiksi, ja tämä on kolmas kerta COP-kokouksessa Innovation for Cool Earth Forumin johtoryhmän jäsenenä. Kyseessä on Japanin hallituksen perustama teknologiapainotteinen ilmastoaloite, joka pitää vuotuisia kokouksia Tokiossa. Enemmän ja enemmän uskon siihen, mitä teknologian ja bisneksen saralla tapahtuu, mutta se vaatii reilua pelikenttää. Ehkä G20-maiden kesken pelisääntöjä sopimalla saataisiin enemmän aikaan. Tänään pidimme paneelikeskustelun, jossa pohdittiin siitä, millaisia innovaatioita päästöjen tiukka vähentäminen vaatisi. Yksi esiin nostettu aihe oli Direct Air Capture, hiilidioksidin talteenotto. Kyseessä on periaatteessa sama teknologia, jota Apollo 13 –elokuvan kuuluisa kohtaus Failure is not an option kuvaa. Hiilidioksidin poistoa on käytetty avaruusaluksissa ja sukellusveneissä, ja jos halutaan, teknologiaa voisi käyttää isomminkin. Mutta kallista se on – tosin satoja miljardeja euroja on käytetty uusiutuvienkin tukemiseen, ja päästöt eivät silti vähene.
Oheinen Euronewsin uutispätkä kuvaa eilisen päivän hässäkkää: aktivistit sotkivat USA:n järjestämän tilaisuuden järjestämällä mielenosoituksen, jossa vaadittiin jättämään kivihiili, öljy ja kaasu maahan. Kyseessä oli ennakkoon suunniteltu väliintulo, ja osa protestista kohdistui myös ydinvoimaan, joka huutojen mukaan on ”genocide”, kansanmurha. On pakko huomauttaa, että murhaa olisi sekin, että ihmiskunnan tulisi tyytyä tuuleen ja aurinkoon, sillä nämä energiamuodot eivät ole vieläkään ylittäneet kahta prosenttia kokonaisenergiasta. Kuolonuhreja ei voisi välttää.
Itse puhuin tänään ydinvoiman, erityisesti tulevien pienten modulaaristen reaktoreiden puolesta, ja säästän jo nyt kaikkien epäluuloisten vaivan: yksikään ydinvoimayhtiö ei minua ole tukenut, rahoittanut tai palkannut. Kannatan tätä, yhtenä ratkaisuna muiden joukossa, pelkästään filantrooppisista syistä ja rakkaudesta tulevaisuuteen. On vaikeaa ymmärtää, että näinä aikoina on varaa vastustaa lähes päästötöntä, turvallista ja tehokasta energiaa.
Kymmenen vuotta sitten olin Puolassa Poznanin COP-kokouksessa. Silloin osallistujille jaettiin nahkaiset karvalakit, ja ne tulivat monelle afrikkalaiselle tarpeeseen. Nytkin on lunta maassa, ja räntää tulee taivaalta. Tällä kertaa saimme repussa fleecepipon ja kännykkäsormikkaat, vesipullon ja lisäakun puhelinta varten – ajan kuva sekin.
Palaan Katowicen tunnelmiin, pysykää kanavalla.
