Kun matkustin 90-luvun puolivälissä Intiassa kehitysyhteistyöhommissa, saimme oppaaltamme erikoisen ohjeen liikenteessä käyttäytymisestä. Hän neuvoi, että jos joudumme maaseudulla onnettomuuteen tai näemme sellaisen, on mentävä pakoon oikopäätä. Missään nimessä ei saa jäädä paikalle selvittelemään tai auttamaan uhreja. Ohje tuntui pöyristyttävältä ja vastuuttomalta, ja tinkasin häneltä perusteluja.
Mies kertoi, että vastikään yksi lapsi oli juossut tielle bussin alle. Raivostunut väkijoukko halusi välitöntä kostoa ja toteutti sen tuikkaamalla tuleen seuraavat seitsemän paikalle tullutta bussia kuljettajineen. ”Koska et voi tietää, onko autonmerkkisi, ihonvärisi tai lähestymissuuntasi sattumoisin kohtalokas, paras kun pakenet henkesi edestä. Näistä ihmisistä ja heidän logiikastaan ei ikinä tiedä”, kuvasi opas maanmiehiään.
Jäin tietenkin miettimään, kuinka mikään onnettomuus oikeuttaisi sivullisen uhrin kärsimyksen – todellakin, mikä logiikka oli kyseessä? Mutta ilmeisesti taustalla oli maailmankäsitys, jossa vääryys tapahtuu ikään kuin kosmisella näyttämöllä. Tekijä, tapahtuneen syistä puhumattakaan, sinänsä on sivuseikka – tärkeintä on, että tapahtunut rikos saa hyvityksen. Aivan kuin jossain olisi vaaka, joka on heilahtanut väärään asentoon ja se on heti palautettava uhrilla.
Voimme onnitella itseämme siitä, että elämme yhteiskunnassa, jossa pikatuomiot on suljettu pois. Klassinen yhteiskuntasopimus, jossa luonnontilaisesta elämisestä on siirrytty järjestäytyneeseen valtioon, merkitsee muun muassa rangaistusten siirtymistä harkinnan päähän. Välittömästä kostonhimosta vapautetussa kulttuurissa voidaan asiallisesti pohtia, kuka teki mitä ja ketä pitää rangaista. Mielivallan sijaan on toivoa oikeudesta.
Vai onko? Minusta on viime vuosina alkanut tuntua siltä, ettemme sittenkään ole niin kaukana mielivaltaisesta hurjistujien ja välittömien tuomioiden logiikasta kuin kuvittelemme. Ei tarvitse kuin vilkaista sosiaalista mediaa, jonka somemyrskyissä vaaditaan nopeita toimenpiteitä ennen kuin faktat ovat edes selvillä. Twitter esimerkiksi perustuu pitkälle lipsahdusten saalistamiseen: jos saat ihmisen kiinni moniselitteisyydestä ja epätarkkuudesta ja välität viestin eteenpäin tulkitsemalla sen haluamallasi tavalla, saatat saada aikaan kohun, paljon tykkääjiä – ja päivittäisen veriannoksen. Sillä ei ole väliä, menikö se oikein tai tunnistaako kohun kohde enää mielipidettään. Ei mietitä, siirrytään seuraavaan pöyristymiseen.
Suomi ja suomalaiset eivät ole sama maa ja kansa kuin ennen. Väitän, että olemme rikkinäisempiä ja rumempia, ja keskinäinen elämisemme on entistä onnettomampaa. Ei ole sattumaa, että vihapuheesta on tullut yleinen käyttösana – kaksikymmentä vuotta sitten emme olisi luultavasti edes ymmärtäneet käsitettä. Nyt se on arkea, koska kaikenlaiselle vihanilmaisulle on tullut niin matala kynnys, eikä yön yli tavata enää nukkua. Spontaanin kiukun voi vaivatta oksentaa sosiaaliseen mediaan tai sähköpostiin, elävien ihmisten päälle. Juuri tämä helppous olla ilkeä likaa meidät ja myrkyttää maailmamme. Ja tässä maailmassa lastemme ja lastenlastemme pitäisi selvitä.
Minua on monesti harmittanut, että Galileassa ja Juudeassa 2000 vuotta sitten elänyt opettaja ja yhteiskunnallinen vaikuttaja lokeroidaan uskonnolliseksi hahmoksi. Se saa saman tien monen ajattelemaan, ettei tämä koske minua eikä hänen puheensa liity tavalliseen elämään. Mutta mikä voisi olla traagisempi ja tarkkanäköisempi kuvaus tilanteestamme: ”Ei ihmistä saastuta se, mikä menee suusta sisään. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee suusta ulos. – Ettekö käsitä, että se mikä menee suusta sisään, jatkaa kulkuaan vatsaan ja sitten se ulostetaan. Mutta se, mikä tulee suusta ulos, on lähtöisin sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen.”
Tai nämä lasautukset: ”Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman mutta saisi sielullensa vahingon?” ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi; sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan.”
Jos siis jokin viisaus järkyttää sinua ja uhkaa rauhaasi, tee siitä uskonto. Viilaa pilkkuja, perusta kultti ja ala palvoa muotoa sisällön sijasta, niin saat ihmiset unohtamaan itse asian. Siirrä kaikki huomio pois tästä elämästä, jonnekin kauemmas, niin varmistat että vallankumouksellinen lause on kapseloitu tyhjiöön ja tehty harmittomaksi.
Ajatuksen sielun likaantumisesta ja vahingoittumisesta pitäisi järkyttää jokaista poliitikkoa, vallankäyttäjää, kynänkäyttäjää, pappia ja virkamiestä – tai ketä vain ihmistä. Erityisesti siksi, että kysymys ei ole sielun vahingosta vain jossakin kaukaisessa ikuisuudessa vaan jo tässä hetkessä. Rangaistuskin on jo täällä. Järkyttävintä siinä on itsekunnioituksen menettäminen.
Sitten on enää vain ajan kysymys, milloin muut sen huomaavat.
PS. Viime ja tänä vuonna olen blogannut tavallista harvemmin, ja jotkut ovat kyselleet syytä. Voimiani on verottanut vakava, aggressiivinen syöpä ja sen erilaiset seurausvaikutukset – sama mullistus, jonka tuhannet suomalaiset joutuvat kohtaamaan. Nyt kun näyttää, että minulla on realistisia toiveita selviytyä terveenä, totean asian kuitenkaan sen enempää tämän jälkeen kommentoimatta: elämä on lahja, jota ei voi hallita. Sanon tämä nöyrin mielin. Sairauteni aikana en kyennyt mainitsemaan asiaa julkisuudessa. Minulle olisi luultavasti aiheuttanut lisäpahoinvointia se kliseemankeli, johon sairas ihminen joutuu kaikkine syövän selättämisineen ja taistelusanastoineen. Olen nähnyt läheltä niin monta hienoa ihmistä, joiden taistelutahto ja rakkaus olisi riittänyt vaikka mihin, ja silti julma sairaus vei. Olen kirjoittanut tästä elämän ja kuoleman myllerryksestä omin sanoin, ja jaan sen mahdollisesti joskus. Median hienotunteisuudesta ja ystävien uskollisesta rakkaudesta sairauden aikana kiitän.
