Blogi

26.kesäkuu 2017 - 18:15

Ilmasto, kuumottava aihe

Siitä on jo kaksitoista vuotta, kun tunnettu ilmastonmuutostutkija ja YK:n ilmastopaneelin arviointiraportin johtava kirjoittaja professori Phil Jones totesi ongelmaksi sen, ettei ilmasto lämpene ennusteiden mukaisesti. Kyseessä oli yksityinen samanmielisille kollegoille osoitettu sähköpostiviesti, joka sittemmin vuoti julkisuuteen niin sanotun CRU-skandaalin yhteydessä: ”Tiedeyhteisö epäilemättä arvostelisi minua jos sanoisin, että maapallo on viilentynyt vuodesta 1998. OK, se on, mutta kyseessä on vain 7 vuoden aineisto eikä se ole tilastollisesti merkittävä…, (Phil Jones, CRU-sähköpostit 5. heinäkuuta 2005). Hän jatkoi 
neljä vuotta myöhemmin: “’Ei-ylenevän trendin’ täytyy jatkua yhteensä 15 vuoden ajan ennen kuin alamme huolestua”, (Phil Jones, CRU-sähköpostit 7. toukokuuta, 2009). (Kuvaan CRU-skandaalia väitöskirjani kappaleissa 4.4.3 ja 4.4.8.)

Nyt sama paikallaan pysyvä trendi on jatkunut 19 vuotta.

Tieteelle se ei ole mikään ongelma. Tieteen luotettavuuden takeena ei ole tulosten varmuus tai lopullisten totuuksien hallussa pitäminen, vaan itseään korjaavan tieteen kyky jatkuvasti edistyä ja uusiutua. Mitä nopeammin erehdyksiä korjataan, sitä parempi se on tieteen edistymisen kannalta.

Ongelma se on ollut vain niille, jotka olivat hirttäytyneet ilmastoennusteisiin ja päättäneet, että tässä on lopullinen totuus. Jopa jotkut poliitikot vakuuttavat, että ”science is settled and case is closed” – tiede on vakiintunut eikä asiasta enää keskustella – tajuamatta, että asenne on itse asiassa tieteenvastainen. Tiede edistyy yritysten ja erehdysten kautta, jos ollaan vilpittömiä, ei sorruta korruptioon eikä kritiikkiä syyllistetä. (Samaa kysymystä olen käsitellyt tieteenfilosofian kannalta artikkelissa Fallibilistinen symboli.)

Ilmastoalarmisteille ennusteiden pettäminen on kuitenkin ollut kova paikka, ja ilmiö on usein myös kiistetty. Pettymystä on paikattu usein viistolla uutisoinnilla: aina kun on poikkeuksellisen lämmintä, siitä tehdään ilmastonmuutosuutinen, vaikka lämpötilojen keskiarvo junnaisi paikallaan. Jos taas on poikkeuksellisen kylmää, se ohitetaan satunnaisilmiönä. Ilmatieteen laitos on liittynyt samaan alarmistien joukkoon. Huomioni kiinnitti toissa viikon Helsingin Sanomien vieraskynäartikkeli, jossa laitoksen pääjohtaja oli selvästi poiminut lukunsa ei ilmastotutkijoiden eli IPCC:n raportin tieteellisestä osuudesta vaan ilmastoaktivistien poliitikoille suunnatuista kampanjapapereista.

Viime viikolla johtavat ilmastoalarmistit (mm. professorit Ben Santer ja Mike Mann) ovat herättäneet kuitenkin suurta huomiota julkaisemalla artikkelin Nature Geosciencessa, jossa he käytännössä myöntävät, että vuosisadan vaihteesta lähtien on vallinnut ns. hiatus, mikä tarkoittaa, etteivät lämpötilat troposfäärissä ole olennaisesti nousseet. Artikkeli oli ilmeisesti korkea aika kirjoittaa, sillä mitattavia tosiasioita on epäviisasta torjua loputtomiin, ja he etsivät mahdollisia selityksiä lämpötilan paikallaan pysymiseen. Sen he myöntävät suoraan, että ilmastomallinnukset ovat antaneet liian korkeita lämpötiloja.

Kriitikot, joita on tämän vuoksi skeptikoiksi tai denialisteiksi nimitetty (mm. professorit John Christy ja Judith Curry), ovat jo vuosia arvostelleet samoja mallinnuksia liian korkeiksi. Toivottavasti tilanne lähentää väittelyn osapuolia ja vähentää tutkijoiden paikoin noitavainoihin yltyvää riitelyä. Toistaiseksi Santer ja Mann pitävät kiinni hiilidioksiditeoriasta. Christy sen sijaan katsoo, ettei ilmakehän hiilidioksidipitoisuudella ei ole ratkaisevinta vaikutusta lämpötilaan. Ketkään heistä eivät kiistä ilmastonmuutosta, vain ilmiön syistä ja mittakaavasta väitellään.

Onko asia tärkeä? On, monesta syystä. Emme tietenkään tiedä mitä tulevaisuus tuo, mutta sen tulisi perustua mahdollisimman luotettavaan tutkimusmetodiin. Politiikassa tulisi puolestaan välttää panikointia. Esinnäkin olemme sitoneet valtavat politiikkatoimet hiilidioksiditeoriaan. EU esimerkiksi on laittanut siihen satoja miljardeja, enemmän kuin muihin ympäristönsuojelun projekteihin yhteensä. Näiden toimien onnistumista olen arvioinut taannoin blogissani. Silti tämä on vasta alkua, sillä Pariisin sopimus sitouttaa EU:n leikkauksiin tavalla, jota muilla sopimusmailla ei ole. Toisin kuin kilpailjoilla, EU:lla tavoite on sekä tiukka että sitova oman lainsäädäntömme tähden. Toisekseen asia on tärkeä siksi, että mallinnusten tunnustaminen yliarvioiduiksi heikentää itse asiassa Pariisin sopimuksen pohjaa. Olisi loogista odottaa, että ennuste lämpötilan noususta vuoteen 2100 mennessä laskisi jo tämän korjauksen vuoksi jonkin verran. Jää nähtäväksi, millaisen raportin IPCC antaa lähiaikoina. Nyt ehkä saa syytöksittä jo todeta senkin, että jo edellisen IPCC:n aviointiraportin tieteellinen osuus lievensi hiilidioksidipakotetta, vaikka tätä tietoa ei päästettykään raportin poliittiseen osaan.

Miksi ei? Monen rikastuminen ja arvovalta on tässä kiinni. Kokonainen ilmastobisnes perustuu siihen. Tiedekin on ehtinyt politisoitua tavalla, joka tulee jälkipolvia kauhistuttamaan. Kun tietää, että rahoitus myönnetään erityisesti tietynlaiselle tutkimukselle, kiusaus miellyttää tilaajaa kasvaa suureksi.

Tiede edistyy, mutta politiikka edistyy joskus hitaammin. Olin tyytyväinen kun huomasin, että presidentti Sauli Niinistö korjasi tässä suhteessa tilannetta nostamalla esiin mustan hiilen, black carbonin, eli fossiilisesta polttamisesta syntyvän noen osuutta jäätiköiden sulamisen kiihdyttäjänä. Olen vuosia kysynyt, miksei tätä tekijää nosteta ilmastosopimusten agendalle, sillä kyseessä olisi huomattavasti helpommin teknologian avulla kontrolloitava ongelma kuin elämän olennainen sivutuote, hiilidioksidi. Ongelmaa on pidetty esillä kymmenkunta vuotta mutta se ei ole lyönyt läpi, luultavasti poliittisen paineen vuoksi. Uusimman tutkimuksen mukaan sen rooli arktisella alueella on kuitenkin vähintään yhtä merkittävä kuin hiilidioksidin. Se voisi selittää myös sen, miksi sulaminen jatkuu vaikkei lämpötila nouse.

Mitä tieteeltä sitten voi odottaa ilmastonmuutoksen kaltaisessa ilmiössä, joka lähtökohtaisesti sisältää suuren määrän epävarmuustekijöitä? Kun peräänkuulutetaan IPCC:n raporttien ehdotonta luotettavuutta, ei silloin pidä viitata tiedon varmuuteen, sillä sellaista ei ole saatavilla. Luotettavuus koskee tiedon proseduuria ja metodeja. Tieteen klassisia kriteerejä – objektiivisuutta, autonomisuutta, kriittisyyttä ja edistyvyyttä – tulee pitää kunniassa niissä käytänteissä, joissa tiedettä tehdään ja tuloksia välitetään eteenpäin. Nähdäkseni ilmastotieteen kriisin taustalla on nimenomaan se, että edellä kuvatusta kognitivistisesta tieteenihanteesta on tingitty. Asialla on tehty intohimoista politiikkaa, ja jälki on kuumottava.

Kirjoittaja on kansainvälisistä ilmastosopimuksista Helsingin yliopistossa väitellyt tohtori ja Innovation for Cool Earth Forumin johtoryhmän jäsen.

Share Button