Blogi

01.maaliskuu 2017 - 13:16

Mitä Ylessä tapahtuu?

Kuten aika moni poliitikko, myös minä olen ollut muutaman kerran elämässäni täysin perättömän uutisen kohde. Kun sen kokee ensimmäisen kerran, tunne on pelottava. Ja sitten kun saa kiukkuista kansalaispalautetta asiasta, jota ei ole ikinä sanonut, edistänyt tai tehnyt, tulee epäilemättä mieleen, että olisipa toimittaja tarkistanut faktat ennen kuin antoi läppärin paukkua. Mutta toimittajahan luultavasti tavoitteli skuuppia ja, kuten sanotaan, faktan tarkistus olisi pilannut hyvän jutun.

Omat virheet ja erehdykset täytyy kestää, ja niistä seuraava kritiikki, muuten on valinnut väärän alan. Mutta en ymmärrä, miksi poliitikonkaan täytyisi sietää itseään koskevia valheita. Ei ole mikään ihme, että sitten soitetaan päätoimittajalle. Niin pitää toimia, journalismin vuoksi.

Kun luin Hesarin tämänpäiväisen jutun siitä mitä Ylessä tapahtuu, sitä lukiessa tuli kasvava tunne, että Yleen liitetty kohu on käyty osin asian vierestä. Hesarin juttu oli hyvin kirjoitettu, sillä se tarjosi monta näkökulmaa. Ylen päätoimittaja on saanut paljon paineita niskaansa, mutta vieläkään en ole nähnyt yhtään esimerkkiä, missä hän olisi toiminut journalistisesti väärin. Jos Atte Jääskeläinen vastuullisena päätoimittajana yrittää vahtia pilkuntarkasti sitä, ettei poliitikkoja koskeviin juttuihin tule virheitä tai ylilyöntejä, eikö se ole hyvä asia? Suorastaan välttämätön demokratian kannalta? Väärinkäsityksiin ja virheisiin ei todellakaan pitäisi olla varaa, etenkin kun Ylen journalismilta on oikeus vaatia valtakunnan korkeinta laatua. Miksi? Siksi, että me rahoitamme sen verovaroin. Meillä on oikeus raivostua, jos tuote on viisto.

Epäkohdat ja väärinkäytökset tulee tuoda esiin puolueesta riippumatta. Valheita ja tahallisia väärintulkintoja on sen sijaan moraalitonta esittää.

Minusta alkoi tuntua, että käyty kohu kertoo pikemminkin journalismin sisällä kasvavasta jännitteestä. Kaikki tietävät, että kaupallista etua tavoitteleva ns. klikkihuoraus lisääntyy voimakkaasti niin journalismissa kuin sosiaalisessa mediassa. Se asettaa pakostakin paineita vakavalle journalismille, jonka tulisi kyetä kilpailemaan suosiosta kovassa ympäristössä yhdessä kiireen kanssa. Yhteentörmäys on väistämätön.

Tämä asetelma on muuttanut politiikan toimintaympäristöä merkittävästi. Jos poliitikko ennen saattoikin luottaa siihen, että toimittaja pyrkii ymmärtämään hänen asiansa, jotta voisi kirjoittaa siitä oikein, nyt tämä luottamus olisi naiivia hyväuskoisuutta. Poliitikon on varottava joka sanaansa, koska sosiaalinen media etsii niistä mahdollisuutta tulkita lause pahantahtoisesti ja synnyttää kohua. Poliitikko on kuin Jeesus fariseusten ja saddukeusten ympäröimänä – häntä yritetään saada sanoistaan kiinni. Sanotaan nyt heti, etten yritä verrata poliitikkoja Jeesukseen muuten. Tästä ei saa uutista.

Kun yli vuosikymmen sitten sain tsunamillisen kuraa lausunnosta, jota en ollut sanonut, muistelen, että lähetin toimittajalle ja hänen esimiehelleen tiedoksi, millaista kansalaispalautetta juttu poiki. Ihan vain (entisenä toimittajana) havainnollistamaan, miten yleisöllä irtoaa sokka jutusta, jota ei ole olemassa. Nyt en enää muista, lähetinkö jokaisen viestin erikseen vai käytinkö copypastea ja tein yhden koosteen niistä. Jos minulla oli kiire, saatoin vain rynkyttää meilit sellaisenaan eteenpäin. Sen kuitenkin muistan, että kirjoitin saatesanoiksi päätoimittajalle: minulla on tunne, että luuttuan lattialta teidän toimittajanne pissoja, eikä se huvita minua.

Arvaan siis aika hyvin sen tunteen, mikä Juha Sipilän päässä pyöri, kun luki reaktioita häntä koskevasta Terrafame-uutisesta. Epäilemättä häntä harmitti, ettei saanut lausua asiasta kantaansa. Katsokoot itse, mitä tällaisesta journalismista seuraa, hän saattoi ajatella ja pisti meilit asianosaisille tiedoksi. Niitä oli aika monta. Jos hänellä olisi ollut aikaa ja malttia leikata ja liimata ne yhdeksi meiliksi, asia olisi ollut siinä. Nyt useamman viestin sellaisenaan eteenpäin forwardaaminen olikin ”painostusta” – ja siitä tuli uusi uutinen.

Share Button