Blogi

04.elokuu 2016 - 05:41

Somistaja, saatana ja Turkka

Rakastettavan neron poismenon johdosta julkaisen uusintana blogin vuodelta 2011:

Muutama vuosi sitten eräs lehti kysyi sadalta tunnetulta suomalaiselta, ketä elossa olevaa julkisuuden henkilöä he arvostavat eniten. Sain kunnian vastata, ja jaoin ykkössijan kahdelle rakastettavalle nerolle, ohjaaja Jouko Turkalle ja runoilija Anna-Maija Raittilalle. Kumpikaan ei suinkaan tyhjenny ensisijaiseen titteliinsä, vaan ansiolistaa voisi jatkaa pitkälle. Molemmat ovat antaneet suomalaiselle kulttuurille paljon ja korvaamatonta.

Haluaisin kertoa oman näkökulmani Turkkaan.

Tutustuin häneen vuonna 1997, kun teimme tv-ohjelmaa samalle kanavalle. Turkka ei tv:tä katso, kunhan vilkaisee omansa pois. Mutta ohjelmamme tulivat perätysten, Turkka jäi myötähäpeän koukkuun ja huomasi aivan oikein, että ääneni on surkea. Hän koulutti minut mölisemään oikein, minkä osasinkin parin viikon ajan.

Meistä tuli ystäviä, puhuimme puhelimessa tuntikausia. Mitäpä parempaa tekemistä keksisikään huolella valittuja sanoja ja herkullisia ilmaisuja rakastava? Joskus keskustelut hänen kanssaan olivat pelkkää iloa, etupenkillä istujan onnentunnetta, kun pääsee mukaan kovaan vauhtiin. Kuuntelin hengästyen. Verbaalinen lahjakkuus ja tarkka näkökyky ovat yhdistelmä, joka saa kiitolliseksi elämästä ja olemassaolosta.

Jouko Turkan pitkiä tarinoita kuunnellessa on eduksi, jos on lukenut Dostojevskin tuotannon. Muuten voisi erehtyä luulemaan, että mies puhuu sekavia. Dostojevskin lailla hän harhailee syrjäpoluiksi luulluille reiteille, levittää juonen pitkin maita ja mantuja, ja kuitenkin ällistyttävällä tarkkuudella kokoaa jokaisen polun yhteen. Rakastettava nero.

Puhui hän joskus itsestäänkin, asiaa ja vierestä. Kerran valitteli, kun ei hiusmallistakaan enää voi päätellä miehen luontoa. Kahdeksankymmentäluvulla joka jätkällä oli permanentti, ja silloin hän todella oli jotakin kaljuksi ajeltuine päineen. ”Ja nyt ne saatana on kaikki samanlaisia eivätkä ollenkaan muista, miten ne silloin piippasivat hiuksiaan.”

Aina ei ollut hauskaa. ”En pitänyt”, tuli tuomio kolumnistani tutulla, kumealla ja suorasukaisella tyylillä, ”sinun pitäisi järkyttää ihmisiä, ei tyynnytellä ja saada niitä huokailemaan tyytyväisenä.”

Turkka vihaa journalismiamme. Se on ”ihmiskunnan vastaista ja kuuluu kriminaalisuuden puolelle”. Siitä on tullut mielikuvien vaihtokauppaa toimittajien kesken, ihmisistä välittämättä. Se on katkaissut yhteyden todellisuuteen ja estää meitäkin näkemästä asioiden yhteyksiä. Se luo osiin hajonnutta maailmaa, jossa ruokaansa syövä ei tajua seurauksia, sitä mikä kelluu Suomenlahdessa. Ja kolumnit: rakenteensa mukaisesti ne lähes järjestään asettuvat katselemaan taaksepäin. Näin ne antavat liian seesteisen ja asettuneen kuvan maailmasta. ”Pitää katsoa raakaa maailmaa. Pitää osoittaa yhteyksiä.”

Paskiainen olen ollut siitä lähtien, kun minusta tuli meppi. Paradoksaalisesti syy ei ole siinä, että olisin muuttunut, vaan siinä etten tehnyt niin. Kun vielä mietin ja emmin ehdokkuutta, Turkka moitti epäröintiäni. Hän muistutti, että oli sentään kirjoittanut minusta erääseen apurahahakemukseen suosituksen, joka oli skandaalimaisen blanco: suosittelen E-R Korholaa kaikkeen, mihin hän pyrkii. Tämä taas tapahtui, koska olin opettanut häntä käyttämään tekstinkäsittelyohjelmaa. Turkalle foorumi oli se ratkaiseva juttu. Sinua kuullaan, jos olet siinä asemassa, hän sanoi. Voit sanoa ääneen sen, mikä on tärkeätä.

Minun olisi pitänyt puhua rasismia vastaan, oikein korottaa ääneni, mutta onneton sainkin paikan ympäristövaliokunnasta, joka tunnetusti ylityöllistää meppinsä. Kun nimeni alkoi esiintyä milloin jätteenpolton, milloin turpeenpolton yhteydessä, jokainen julkinen esiintyminen oli Turkalle henkilökohtainen loukkaus ja ruudin tuhlausta. Tuo suuri humanisti ei jaksanut uskoa, että Korhola meni Eurooppaan polttolaitosten päästörajoja vahtimaan. En tosin mennytkään, mutta jos se muu ei näy kyllin julkisuudessa, se ei Turkalle riitä. Hän haluaa kunnon räyhäämistä ja järjestelmän haastamista.

Yritin vänistä, että olenhan sentään jotakin rasismista kirjoittanut ja luin muutaman pätkän kolumneistani. Sellaisesta ininästä hän suuttui vain lisää: ”Olet epäaito paska, pelkkä somistaja, saatana!” Pidin Strasbourgissa luuria etäällä korvasta, kun hän huusi tuon ja paljon muutakin. Minua melkein itketti, mutta samalla ilahduin hänen somistaja-sanastaan niin paljon, että aloin kirjoittaa lausetta ylös. ”Tämän lempeämmin en voi sinulle puhua!”

Ai miksikö silti soitin ja otin pettyneen miehen vihat niskaani kerta toisensa jälkeen, vaikka olen säälittävän herkkää tekoa? Ensinnäkin hyvin haukuttu on nautinnollisempi juttu kuin huonosti haukuttu. Toisekseen se on terveellistä; hänhän on oikeassa. Kolmanneksi: jos on politiikkaan lähtenyt, on turha hakeutua pumpulin suojiin. Parempi nöyrtyä, paras kestää, paras ottaa opikseen.

Share Button