Minä olin joku

Berliinissä sijaitseva Hohenschönhausenin tutkintavankila kuvaa hyvin koko 44 vuotta kestänyttä kommunistidiktatuurin historiaa Itä-Saksassa. Toisen maailmansodan jälkeen Hohenshönhausen palveli neuvostovallan päävankilana. Viisikymmentäluvulla Itä-Saksan salainen poliisi otti tilat haltuunsa, ja vuoteen 1990 asti se oli Itä-Saksan valtion turvallisuusministeriön Stasin päävankila ja kattavan valvontajärjestelmän komentokeskus.

Stasi, kommunistipuolueen ”miekka ja kilpi”, totisesti valvoi. Sillä oli 91 000 täysiaikaista työntekijää ja 189 000 epävirallista yhteyshenkilöä ja 17 vankilaa, joita johdettiin Hohenschönhausenista käsin.

Neuvostoaikaan laitos, joka oli aiemmin toiminut ruokavarastona, oli kuuluisa huonoista olosuhteistaan. Vankeja pidettiin ahtaissa oloissa, kellarimaisia tehdastiloja ei lämmitetty, ruokaa oli riittämättömästi ja hygienia olematonta.

Stasin valvonnassa fyysinen kidutus muuttui psykologiseksi. Nyt vankeja ei piinattu ahtaudella, ja kuivaa leipääkin sai syödä rajoituksetta. Rangaistus perustui täydelliseen eristämiseen muusta maailmasta, kertoi oppaamme, joka oli viettänyt nuorena miehenä Hohenschönhausenissa 7 vuotta, rikoksena ”maailmanrauhan vastainen toiminta”. Nyt hän oli eläkkeellä oleva psykologi, joka analysoi havainnollisesti miltä eristäminen tuntui.

Stasin entinen vanki, eläkkeellä oleva psykologi, esittelee vankilaansa. Koko kuvasarja löytyy https://www.facebook.com/eijariitta.korhola/media_set?set=a.172951000885.123183.621835885&type=3
Stasin entinen vanki, eläkkeellä oleva psykologi, esittelee vankilaansa. Koko kuvasarja löytyy osoitteesta https://www.facebook.com/eijariitta.korhola/media_set?set=a.172951000885.123183.621835885&type=3

Se alkoi jo pidätyksen yhteydessä. Vangit kuljetettiin paikalle autoissa, jotka oli usein naamioitu elintarvikekuljetukseksi. Autossa oli erillisiä lokeroita, joihin vangit pantiin silmät sidottuina, puhua ei saanut, eikä tietoa määräpaikasta ollut. Itse asiassa ketään toista vankia ei koskaan voinut nähdä, vain kuulustelijat ja vanginvartijat.

Sellissä oltiin yksin, ja koskaan vankia ei puhuteltu nimeltä. Vartija saattoi sanoa ”Warten Sie hier” (odottakaa tässä) tai ”Schlafen Sie nicht” (älkää nukkuko), mutta mitään keskusteluja ei saanut käydä. Kun vankia kuljetettiin käytävällä, pidettiin huolta ettei muita vankeja ollut näkyvillä. Sama koski ulkoilua, joka tapahtui noin 4-6 neliön muurein rajatussa tilassa, josta näkyi vain taivas ja tornissa tarkkaileva aseistettu vartija.

Oppaamme kertoi, että yksinäisyys oli piinallista. Sellissä ei ollut mitään. Henkilökohtaisia tavaroita ei saanut pitää, kuvia tai kirjoja ei ollut, ei myöskään paperia tai kynää. Ainoa tehtävä oli istua sängyllä, seinään nojaaminen oli ankarasti kielletty. Laulaa tai puhua ei saanut. Hän käytti kuukaudet ja vuodet matemaattisten ongelmien ratkaisuun sekä Shakespearen sonettien muisteluun.

Yksinäisyys oli lopulta niin suuri, että vanki kertoi alkaneensa haaveilla fyysisestä väkivallasta: kun joku edes löisi, ja saisi tuntea toisen ihmisen kosketuksen, merkin inhimillisyydestä.

Kun hänet monen kuukauden odotuksen – ”vai olivatko ne vuosia, mehän kadotimme ajantajun” – jälkeen noudettiin kuulusteltavaksi, hän alkoi itkeä kuullessaan nimensä sanottavan ääneen: ”Minulla oli nimi, jolla minua puhuteltiin! Minulla oli identiteetti. Minä olin joku!”

Kirjoitan tämän siksi, että tämä järkyttävä kuvaus yksinäisyydestä ei sittenkään ole vain pahamaineisen Stasin luoma helvetti. Moni ihminen lähellämme on lähes yhtä yksin, ja niin on vain päässyt tapahtumaan. Sellaisen yksinäisyyden vankilan muurit voidaan kuitenkin murtaa.

Ajattelen vaikkapa HelsinkiMission työtä, jolla on monta rohkaisevaa tarinaa siitä, mitä pienellä avulla voi saada aikaan. Ajattelen Yhteisvastuukeräystä, tai vaikkapa niitä kahta nuorta naista, jotka harrastuksenaan haluavat auttaa ihmisiä toteuttamaan unelmiaan. Ja monia monia muita.

Kun kiinnitämme huomiota epäkohtiin, meiltä uhkaa unohtua, miten paljon hyvää voisimme tehdä juuri nyt. Yksi ihminen ei voi muuttaa koko maailmaa mutta yksi ihminen voi muuttaa toisen ihmisen koko maailman. Se ei ole vähän.

Share Button

19.helmikuu 2016

13:19

0 kommenttia