Kaikkien aikojen kasvojenpelastus

Viime viikolla The New York Times uutisoi, että USA:n korkeimman oikeuden päätös pysäyttää ilmastosopimuksen voimaansaattaaminen valitusprosessin ajaksi saattaa vaarantaa Pariisin sopimuksen tulevaisuuden. Päätös ei yllätä minua, sillä monien osavaltioiden vastustus oli odotettavissa, kun Obama yritti hyväksyttää sopimuksen ilman senaattia ympäristöhallinto EPA:n menettelynä. Vaikka Pariisin sopimus oli löyhä, siihen liittyy vuotuinen 100 miljardin dollarin kehitysmaille annettava rahoitus, jota ei suinkaan voi pitää läpihuutojuttuna. Nyt on entistä todennäköisempää, että vuotuinen 100 miljardin korvaus tulee yksin EU:n korvattavaksi.

Alla on Katternö-lehteen tammikuussa kirjoittamani arvio Pariisin sopimuksesta. Lehti ilmestyi tällä viikolla. Lehti sisältää monta muutakin mielenkiintoista artikkelia, niiden joukossa myös analyysi Saksan Energiewenden vaikutuksesta päästökehitykseen. Kuten on ollut syytä pelätä, miljardeja maksanut energiakäänne ei ole laskenut päästöjä vaan pikemminkin kasvattaa niitä.

* * *

Kaikkien aikojen kasvojenpelastus

Ilmastopolitiikkaa seuranneet ovat viime viikkojen aikana ihmetelleet, miten laajasti Pariisin sopimusta on kiitelty. Olemme tottuneet siihen, että vähintään ympäristöjärjestöt ilmaisevat kokouksen päätteeksi pettymyksen sen ”kunnianhimottomuudesta” ja ruoskivat Eurooppaa tiukempiin toimiin. Nyt sen sijaan ei soraääniä kuulunut perinteisiltä tahoilta. Moni ympäristöaktivisti tunnusti jopa itkeneensä ilosta. Kaikki suurvallat olivat tyytyväisiä.

Pariisin sopimuksen salaisuus oli, että kaikki saivat mitä halusivat – sillä hinnalla, ettei sopimuksesta tehty sitovaa muuten kuin raportoinnin osalta. Jokainen sai päättää itse tavoitteensa, joka ei siltikään velvoita mihinkään. Kiina kasvattaa päästöjään vielä 15 vuotta. Venäjä käytännössä kasvattaa päästöjään, vaikka lupasi leikata vuoden 1990 tasosta. Intia kasvattaa päästöjään. USA leikkaa noin 15 prosenttia verrattuna samaan viitevuoteen 1990, josta EU leikkaa 40 prosenttia. Ja kuten aina, jälleen ympäristöjärjestöt ja vihreät vaativat EU:ta vielä suurempiin leikkauksiin, kun on saatu ”globaali sopimus”. Kuulostaako reilulta? Ja miksi ympäristöjärjestöt olivat innoissaan?

Oma arvaukseni on, että kokouksessa pelastettiin löyhällä sopimuksella niin monet kasvot, että huojennus oli suunnaton. Kaikkien odotusten ja lupausten jälkeen ei yksinkertaisesti ollut varaa tappioon. Heikon tuloksen nimittäminen voitoksi oli yhteinen etu.

Tämä koski myös ympäristöjärjestöjä, jotka ovat sitoneet uskottavuutensa ja varainhankintansa ilmastokysymykseen. Viime vuodet ovat olleet vaikeita, sillä suuren yleisön kiinnostus asiaan on vähitellen hiipunut. Maapallon keskilämpötila jäi polkemaan paikoilleen lähes pariksikymmeneksi vuodeksi eikä seurannutkaan lämpenemisennusteita. Toinen uskottavuuden nakertaja on ollut ympäristöjärjestöjen ajaman ilmastopolitiikan tehottomuus: strategia onkin kasvattanut päästöjä. Ajatus teollisuusmaiden ja kehitysmaiden päästöjen erottamisesta ylellisyyspäästöihin ja selviytymispäästöihin kuulosti ehkä reilulta, mutta johti toivottomaan tilanteeseen, jossa kehitysmaiden päästöjen kasvulle ei pantu mitään rajoja. Kiinan päästöt asukasta kohden ovat jo reilusti ohittaneet EU:n keskiarvon.

Ilmastopolitiikan ongelmana onkin ollut päästövähennysten epätahtisuus. Varsinaisen lopputuloksen eli päästöjen kannalta satoja miljardeja euroja maksaneet ilmastotoimemme EU:ssa ovat valuneet osin hukkaan, koska samaan aikaan lisääntynyt tuonti EU:n ulkopuolelta on päästöiltään runsaampaa kuin päästövähennyksemme. Tämä käy ilmi kansainvälisen kaupan tilastoista.

Olemme siis Euroopan unionissa kasvattaneet päästöjä viime vuosina siitä huolimatta, että olemme leikanneet niitä määrätietoisesti. Asian ongelmallisuus on siinä, että tuotanto EU:n ulkopuolella on edelleen saastuttavampaa kuin Euroopassa keskimäärin.

Jos tilannetta kiristetään tiukalla ilmastopolitiikalla, lisäämme työttömyyttä juuri siellä, missä tuotanto olisi puhtainta. Sellainen työttömyys saastuttaa – muualla. Olisi ilmastoteko pyrkiä säilyttämään teollisuus Euroopassa.

Kaikesta huolimatta Pariisin sopimuksessa oli jotakin todella tiukkaa. Alle kahden asteen tai jopa puolentoista asteen lämpenemisraja on käytännössä epärealistinen, sillä jo ilmaston luontainen vaihtelu on historian kuluessa ollut tuota luokkaa. Ainakaan luonnon vaihtelua vastaan ei poliitikkojen kannattaisi ryhtyä taistelemaan. Kun valtiot sitoutuvat tähän, ne sitoutuvat lähes mahdottomaan yhdessä – samalla kun sopimus ei velvoita niitä mihinkään erikseen. On selvää, että tämä ristiriita pelasti ympäristöjärjestöille työpaikkoja ja vaikutusvaltaa, ja turvasi heidän agendansa vuosiksi eteenpäin.

(Kolumni julkaistu sähköyhtiön Katternö-asiakaslehdessä 1/2016)

Share Button

17.helmikuu 2016

13:20

0 kommenttia