On tietenkin aivan asiallista, että Brysselistä tuleva EU-komissaari patistaa Suomea ja koko euroaluetta tekemään kasvua ja tuottavuutta tukevia päätöksiä. Olkoonkin, että analyysi Euroopan talouden häiriötilasta jää uupumaan.
Tämä komissaari muistutti, että sekä työn määrää että sen tarjontaa on lisättävä ja että palkkapolitiikan on edistettävä tuottavuutta. Euroalueella ei ole aikaa odottaa. Hän sanoi, että on viimeinen hetki löytää kasvun välineitä.
Olen ihan samaa mieltä.
Jotenkin minua silti kirvelee. En voi mitään sille, että näitä lukiessa tulee hiukan sarkastinen fiilis. Voiko tosiaan menneet päätökset jättää taaksensa noin vaivattomasti ja siirtyä toiselle puolelle? Mitä se kertoo politiikasta ja politiikanteosta?
Olisin toivonut, että kyseinen komissaari sanoisi reilusti, että edes hieman pahoittelee omaa osuuttaan, joka aiemmin johti maamme tilaan. Etenkin, kun päätöksiä eivät puoluetoverit saaneet aikoinaan moittia ilman seuraamuksia.
”Tasa-arvotupo”, jonka Jyrki Katainen lanseerasi tv-vaalitentissä, toimi yhtenä lähtölaukauksena kehitykselle, joka päästi suomalaisen työn kustannukset karkaamaan käsistä. En kiistä sairaanhoitajien palkankorotustarpeen perusteita, mutta sen seurausvyöry olisi pitänyt ymmärtää torjua. Sari Sairaanhoitaja kummittelee yhä tänäkin päivänä Kokoomusta kohtaan esitetyssä kritiikissä. Populististen vaalilupausten varjo on pitkä ja raskas, hinnan maksaa koko kansa.
Keuliminen jatkui vuoden 2011 sateenkaarihallituksen järkyttävällä hallitusohjelmalla, joka rakennettiin hiekalle. Talousohjelma mitoitettiin optimisesti perustellen, että ”tavoitellaan ennusteita vahvempaa talouskasvua.”
Julkisyhteisöjen kokonaismenot vuonna 2007 olivat 87 miljardia, vuonna 2011 jo 107 mrd. Julkisten menojen suhde BKT:hen nousi vuoden 2007 46,8% :sta vuonna 2011 54,4%:iin ja vuonna 2014: 58,3%:iin. Tämä oli teollistuneiden maiden kyseenalainen maailmanennätys. Torilla tavataan!
Kuntien tehtävien ja velvoitteiden määrä on vain kasvanut, on syntynyt lisää tulonsiirtoja ja subjektiivisia oikeuksia. Julkiselle taloudelle ja kansantaloudelle tehty vahinko on mittava, puolueelle tehty vahinko on asia erikseen.
Keväällä 2010 otettiin “niskalenkkiote markkinavoimista”, kun hyväksyttiin euroalueen vienti tukipakettikierteeseen sen sijaan, että olisi annettu markkinoiden tervehdyttää ylivelkaantujien ja ylilainaajien meininki Kreikassa.
Julkista taloutta lähdettiin tasapainottamaan periaatteella, että puolet tehdään säästöillä ja puolet veronkorotuksilla, vastoin kaikkia suhdannepolitiikan oppeja. Selvää toki on, että Kokoomus oli tässä vain hyväksyjän roolissa, ja valinta tapahtui SDP:n ja muiden vasemmistopuolueiden vaatimuksesta. Loppujen lopuksi veronkorotukset pääsääntöisesti toteutuivat, mutta säästöt jäivät alamittaisiksi.
Tuli ydinvoiman lisärakentamisen kielto, tuli passiivietuuksien 100 euron korotus, tuli Ottawan sopimus, alkoi sote-sotku, tuli energiapaketissa kepun ja vihreiden ajama tuulivoiman ylimitoitettu syöttötariffipäätös keväällä 2010, tuli huonosti suunniteltu osinkoverouudistus, joka ei kannustanut työllistämään.
Sanoisin, että me olemme puolue, jolla on korvat – punaisina.
Kaikki ei toki mene yksin Kokoomuksen piikkiin. Samaa soppaa ovat olleet keittämässä myös Kepu (Vanhanen II:ssa) ja SDP (Urpilainen, Rinne) ja Vihreät.
Jälkikäteen olen aika shokissa siitä, että tämä kaikki on voinut tapahtua ja että olen ollut osa tapahtumasarjaa, vaikka yritinkin inistä vastaan. Mietin, miten kaikki on mahdollista? Siksikö, että politiikka on pohjimmiltaan retoriikkaa? Joka keksii parhaimmat tarinat, iskusanat ja kielikuvat, menestyy vaikka todellisuus olisi vapaata pudotusta.
Eikä tämä ole vain meidän ongelmamme. Se on myös median ongelma. Poliittinen journalismi on yhä enemmän sitä, että pienet lipsahdukset käsitetään tahallaan väärin ja kärjistetään, jotta saadaan isot otsikot ja kohistavaa päiväksi, samalla kun tärkeät kysymykset ohitetaan epäkiinnostavina. Sillä lailla synnytetään pikkunäppäriä poliitikkoja, jotka kyllä selviävät päivästä mutta eivät vaalikaudesta.
