(Tyttäreni Raakel avioitui viikonloppuna – tässä morsiamen äidin hääpuhe)
Rakkaat Eevi Raakel ja Eemil
Arvoisa juhlaväki, onnittelemme yhdessä herra ja rouva Huikuria. Piti oikein alkaa selvittää, onko huikurilla jokin merkitys – sanahan kuulostaa huikean lupaavalta, mutta koska nykysuomen sanakirja ei sitä tunne, on mentävä vanhempiin sanakirjoihin.
Lisätutkimuksella selvisi, että 1500-luvulta lähtien on Hämeessä tunnettu Huikurin kylä, ja että sukunimikäytössä sen on selitetty mahdollisesti juontuvan samannäköisestä liikanimestä. Liikanimen kantasanana on arveltu olevan verbi huikua ’liikkua hätäisesti, lennähdellen’. Tämän suhteellisen harvinaisen nimen (Väestökeskuksen tilaston mukaan 533 käyttäjää, joihin tänä päivänä liitetään yksi lisää) edustusaluetta on ollut Pohjois-Karjala, Häme ja Etelä-Pohjanmaa. (Mikkonen& Paikkala 2000: Huikuri) Mikael Agricola käytti puolestaan sitä hieman pejoratiivisesti kelvottomia pappeja kuvatessaan, ja sen on tulkittu kuvaavan huikentelevaista kevytmielisyyttä, jopa hummailua. Toisaalta juuri Agricolalla sama sana esiintyy myös aivan toisessa merkityksessä: huikuri oli sämpylä (Nummila 2011: Tekijännimet Mikael Agricolan teosten kielessä). On helppo arvailla sen kantasanaa. Huikuriin oli hyvä tarttua, kun alkoi huikoa.
Koska kieli on elävä ja kehittyvä, me voisimme sopia, että huikuri on ennen muuta jokin vehje, vekotin tai entiteetti, jotakin, joka tuottaa huikeutta. Se sopii teihin niin hyvin. Koska minulla on pitkä yhteinen historia Eevi Raakel Huikurin kanssa ja satuin olemaan paikalla jopa synnytyksessä, sallikaa pitkäaikaisemmat Huikurit, että kuvailen teille tuoreinta Huikuria.
Sinä tuotat huikeutta, nyt ja vasta. Olet aina tuottanut. Olet tehnyt meistä vanhemmistasi huikean onnellisia ja kiitollisia, saanut monesti kunnioittamaan persoonaasi, ottamaan niin sanotusti lakin päästä.
Miten sinua kuvaisi? Olet perheemme keskimmäinen lapsi, ja on varmaan usein aika ahdas osa olla esikoisen ja kuopuksen puristuksessa. Pitää raivata oma tilansa. Ja kyllä muuten raivasitkin. Rakastit olla sylikissana ja nukkua vieressä, ja sitä paitsi olit paras vieressänukkuja ikinä. Hipsit huomaamattomasti viereen, ja kun heräsimme, ihmettelimme, että kuinkas tämä taas tapahtui, Kisuli on taas täällä. Oli ihanaa pitää sinua siinä, mutta kun toisaalta oli ne tasapuolisuuteen pyrkivät säännöt, joilla yritettiin rauhoittaa lastenhuoneen järjestys ja yön rauha. Yritimme niistä joskus pitää kiinni, mutta Raakelin peräänantamaton voimakastahtoisuus huomattiin sitten siinä, että löydyit aamulla sänkymme alta nukkumasta. Periksi ei annettu.
Sinulla on uskomaton karisma. Se tuli selväksi jo vauvana, mutta kun menit kouluun, sen näkivät naapuritkin. Kokonainen poikajoukko tuli hakemaan Raakelia kouluun ja saattoi hänet taas kotiin. Sinusta se oli …päivänselvää. Yhtä päivänselvää kuin se, kun nelivuotiaana katselit itseäsi peilistä ja keinutit mekkosi helmoja: ”Äiti, oletko koskaan nähnyt suloisempaa pikkutyttöä?”
Samasta karismasta sai nauttia koko valtakunta, kun lauloit Les Miserablesin pikku-Cosetten roolin Helsingin kaupunginteatterissa vuosina 1999-2001. Eipä kukaan meistä ole yltänyt siihen mihin sinä: Hesarissa kymmenvuotiaastamme puolen sivun kokoinen kuva ylistävin kuvaotsikoin. Ja pitää muistaa, että Hesari ei ollut silloin mitään tabloid-kokoa. Olimme nöyränylpeitä, kuten silloinkin, kun julkaisit lastenlevyn ja aloit käydä keikoilla. Kun perheemme meni Linnanmäelle, se olit sinä, jolta pyydettiin nimmareita. Olit Korholan perheen ensimmäinen oikea julkkis.
Olet hämmästyttävän kekseliäs. Lapsuutesi oli täynnä sisarussarjan laulu- ja näytelmäesityksiä. Te lauloitte aamusta iltaan. Maailma näyttäytyi teille potentiaalisten mikrofonien kasvualustana. Nakki, porkkana, hiusharja tai kalapuikko käteen, ja taas laulettiin. Esitysten huikeat lavasteet ja vaatetuksen oli luonut aina Raakel. Miten se taas tuonkin teki, jäin monesti hämmästelemään. Ei tarvittu kuin pari kankaanpalaa, ja illuusio oli luotu.
Illuusiosta puheen ollen, me yritimme tietenkin opettaa lapsia siivoamaan huoneensa. Raakel teki sen nopeimmin, mutta jos kurkisti tyynyn alle tai laukkuun, selitys nopeudelle löytyi sieltä. Parittomien sukkien massiivinen historia alkoi kumuloitua tällä tavoin.
Olet oivaltava ihmisten tarkkailija ja tunneälykkö. Olet nopea ja tarkkanäköinen huomaamaan tunteita. ”Itketkö iloa vai surua”, kysyit minulta tottuneesti jo nelivuotiaana, kun silmäni kostuivat kirjoja lukiessa. Mutta sinä se vasta kirjoja rakastitkin. Arvomaailmaasi kuvaa hyvin määritelmä, jonka kuusivuotiaana lausuit, kun pari vuotta nuorempi pikkuveli Eero kysyi, mitä tarkoittaa että Jumala on kaikkivaltias: ”Jos se haluu oman Fedja-setä –kirjan se saa sen. Jos se haluu oman kirjoituspöydän, se saa sen. Mitä vaan se haluu, se saa sen.” Kirjoitin tuon hiljaa ylös ja tunsin onnea saadessani seurata keskustelua, jota varhaiskeskiajan skolastikot olisivat kadehtineet.
Luit kirjoja hyllykaupalla Roald Dahlin Matilda-hahmon tavoin, mutta varsinaisesti Harry Potter –harrastuneisuutesi osoitti, että olet perinyt isältäsi tutkijan perusteellisuuden, jos on kyse asiasta josta pidät. Tiesit ja muistit aivan KAIKEN, eikä se ole vähän kun puhutaan kirjasarjasta, jossa on yhteensä 4500 sivua.
Se selvisi minullekin, kun kevään 2006 lennoilla luin kaikki siihenastiset Potterit, jotta voisin rakastaa sinua ikään kuin täsmällisemmin tai tähdätymmin; kaipasin päästä lähemmäs. Kun kerroin aikomukseni Potter-urakasta, ilahduit valtavasti. Hekumoit, miten hauskaa olisi nähdä, mihin yksityiskohtiin kiinnittäisin huomiota ja mistä liikuttuisin. Samalla tulin itse myös surulliseksi: miksi, voi miksi vasta nyt tajusin tämän? Jo monta vuotta aiemmin olisin voinut tietoisemmin rakentaa siltaa, jota pitkin maleksimalla nauttisimme toistemme havaintokyvystä ja näkökulmista. Niitä siltoja ei puolet viikosta Brysselissä työskentelevällä äidillä ja teini-ikäisellä tyttärellä ollut koskaan liikaa.
Kyselin muutamalta perheystävältämme, etenkin sellaisilta jotka ovat tunteneet sinut koko ikäsi, mitä Raakelista tulee mieleen. Tunneälykkö. Sosiaalinen lahjakkuus. Herkkä, hauraskin. Lämmin. Huolehtiva. Vahva, karismaattinen, persoonallinen. Lavatähti. Yksi kommentoijista, Raakelin siskon Reetan kummitäti Leppilammen Anu, kiteytti sen niin osuvasti, että minun on lainattava häntä sanatarkasti. Anu sanoi näin: ”Raakel on ollut alusta asti oman tiensä kulkija. Niin paljon, että tuli joskus epäuskoisuus, voiko noin pieni tietää niin tarkkaan mitä tahtoo.” Hän tunnusti silloin ihmetelleensä, ”miten vaahtosammuttimen kokoisella pikkutytöllä voikin olla niin oma agenda kuin Raakelilla oli. Niin vahva, niin valloittava, niin omaperäinen – ja vielä niin täydellisen, viimeistellyn kaunis.” Ystävämme Ria Ijäs puolestaan kiteytti: ”Hemaiseva, jo lapsena. Niin sataprosenttisen naisellinen, ja ylikin. ”
Olen kuluneen viikon aikana ajatellut sinua hyvin paljon ja ihmetellyt miten lyhyt tuo lapsuusaika oli. Ei varmaan sellaista vanhemman puhetta lapsen häissä ole, jossa tätä ei tulisi sanotuksi tavalla tai toisella; vastahan sinä olit pieni lapseni, nyt olet iso. Eikä minuakaan siitä ihmetyksestä ole vapautettu. Kun nuorena sen itse vanhemmiltani kuulin, jotenkin ajattelin, että eikö niillä ole tarpeeksi sisältöä elämässään, kun pitää jo päivitellä taaksepäin. Mutta ei siinä oikeastaan katsella taaksepäin vaan mennään syvemmälle ja tajutaan kaiken ohikiitävyys. Kohta kaikki on ohi, ja kun kaikkea siltä kannalta ajattelee, ihmiselämä onkin kuin pieni piste: ei siis ihme, jos vanhemmalle oman lapsen siihenastinen elämä on kerrostuneena läsnä yhtä aikaa, ja silloin aistii ajattomuuden. Silloin todella ymmärtää, että ”hukkaan menee kaikki aika jota ei ole tuhlattu rakkauteen”, kuten Torquato Tasso sen 1500-luvulla runoili. Vain rakkaus koskettaa ikuisuutta.
Eemil, sinä tiedät Raakelista jo hyvin paljon. Tarinanne alkoi noin kolme vuotta sitten, kun olitte samassa opiskelupaikassa. Raakel kertoi sinusta melkein heti, ja tietenkin minä halusin ymmärtää, millainen oli se ihminen, joka myllersi Raakelin elämän. Näin tyttäressäni jotakin samaa rohkeutta ja määrätietoisuutta kuin lapsena. Hän oli aivan varma tästä Eemilistä. ”Miksi pidät hänestä, mikä hänessä on niin hyvää”, tivasin. ”Äiti, mä pidän koko Eemilistä. Pidän meistä yhdessä. Ja pidän myös itsestäni enemmän kuin aikoihin. Hän saa minut iloitsemaan siitä kuka olen.” Ymmärsin, että olit saanut jättiläismäisen lahjan. Tunsit oman tahtosi. Minusta jopa tuntui, että oma tyttäreni oli opettajani rakkaudessa: ”Äiti, sen vain tietää.”
Ei ihme Eemil, että minäkin rakastin sinua ensi hetkestä lähtien: arvostan hyvää sydäntäsi, luovuuttasi, älykkyyttäsi ja oikeudenmukaisuuttasi. Teit Raakelille hyvää, kutsuit hänessä esiin sitä, mikä on raakeleinta ja eeveintä. Tulee mieleen runoilija Edith Södergranin sanat: ”Itsevarmuuteni johtuu siitä, että olen löytänyt ulottuvuuteni: minun ei sovi tehdä itsestäni pienempää kuin olen.” Tee saatte yllyttää toisianne kasvuun, yhdessä. Se on ilo.
Ilon kemiallinen kaava? Maailmassa on asioita, joita ei voi selittää. Miksi jotkut ihmissuhteet ovat kuin voimaloita, jauhamassa uusiutuvaa puhdasta energiaa? Miten ilon kemia syntyy? Olisimme aika viisaita, jos tietäisimme selityksen. Rakkauteen, suureen lahjaan, liittyy salaisuuksia, joita emme voi hallita ja selittää, joudumme siinä asiassa nöyrtymään.
Joudumme nöyrtymään siinäkin, että rakkaus on paitsi lahja myös tehtävä. Se on tehtävä, jonka edessä jokainen joutuu kohtaamaan rajallisuutensa ja heikkoutensa. Kaikki vanhemmat täällä tietävät, ettei mitään rajaa ole sillä rakkaudella, jota lastaan kohtaan tuntee. Ja siitä suuresta tunteesta huolimatta on tullut tehtyä monta virhettä ja sanottua monta väärää kommenttia, väärään aikaan ja väärässä paikassa. Niin paljon anteeksipyydettävää.
Ei kai elämää uskaltaisikaan ellei kuvatunlaisen mokaamisen ja itseensä pettymisen rinnalla olisi armo, joka kantaa ja kestää elämän joskus niin raskaan painon sortumatta alta. Se olennainen on sanottu jo Mooseksen rukouksessa 3000 vuoden takaa: ”Ravitse meitä armollasi joka aamu, niin voimme iloita elämämme päivistä. Niin kuin annoit murheen, anna meille ilo yhtä monena vuotena kuin vaivamme kesti. Anna palvelijoittesi nähdä suuret tekosi, anna lastemme nähdä kunniasi loisto. Herra, meidän Jumalamme, ole lempeä meille, anna töillemme menestys, siunaa kättemme työt.”(Ps. 90:14–17)
Suuren onnen hetkinä tehköön armo ilostanne syvempää ja todempaa, surun ja pettymyksen hetkinä tulkoon lohdutuksen henkenä lähelle, sairauden aikana voimaksi, menestyksen ja onnen aikana valoksi, joka lämmittää – ei polta. Tulkoon armo sillaksi erimielisyyksiin; sitomaan haavat, avaamaan solmut, murtamaan esteet, löytämään viisaat sanat ja välttämään haavoittavia. Siunatkoon hyvä Jumala kotinne ja perheenne, jonka hän jo nyt tuntee ja näkee. Sen, mikä meille on tuntematonta, sen hän tuntee perin pohjin.
Luottavaista, huikeata, huikaisevaa yhteistä kasvua!
