Tilinteko

Tämä viikon uutiset Krimin liitosjuhlasta Moskovan Punaisella torilla hätkähdyttivät, kun muutamat juhlijat huusivat Putinille: ”Anna meille seuraavaksi Suomi.” On selvää, ettei näistä huutelijoista tule provosoitua eikä edes huolestuakaan. Sen sijaan Putinin puheessaan toistama logiikka antaa syytä huoleen: ”Ymmärsimme, että Krimissä ei ole kyse ainoastaan strategisesti tärkeästä alueesta. Kyse on miljoonista venäläisistä ihmisistä, miljoonista kanssakansalaisistamme, jotka tarvitsevat apuamme ja tukea.” Kansainvälisen oikeuden periaatteiden edessä tuo muotoilu ei missään nimessä kestä. Kun huutelu oli vastaus tuohon lauseeseen, sitä voi pitää epämiellyttävänä ajatuksenjuoksuna.

Mutta vielä huolestuttavampana pidän sitä, millaisille henkisille telineille Venäjä uuden nousunsa ja kansalliskiihkonsa rakentaa. Siitä silkka inhimillinen pahuus ei ole riittävän kaukana.

Taustaksi pitää ottaa EU. Toisen maailmansodan aikana Euroopassa oli kaksi todellista pahan akselivaltaa. Saksa ja Neuvostoliitto tappoivat ja vainosivat molemmat miljoonia viattomia kansalaisiaan.

Toinen maa näistä teki tilin menneisyytensä kanssa. Se teki parannuksen, katui syntejään ja rikoksiaan ihmisyyttä vastaan ja häpesi. Se vei syylliset vastuuseen ja tuomitsi nämä teoistaan. Katumus ja parannuksenteko jäi osaksi kansallista identiteettiä. Mielestäni se asenne on koitunut Saksalle siunaukseksi.

Tilinteosta tuli olennainen osa myös Euroopan unionin eetosta. Mikään maa ei ole voinut liittyä EU:hun käsittelemättä historiaansa ja tuomatta menneisyyttään eurooppalaisen arvoyhteisön punnittavaksi.

Kun kahdeksan vuotta sitten vierailin Turkissa, eräs hallituksen virkamies nurisi minulle aiheesta. Hän koki, että Turkkia lähestulkoon nöyryytetään näillä menneisyyttä koskevilla vaatimuksilla ja pidetään erityistarkastelussa. Lohdutin häntä, ettei kannattaisi loukkaantua – se ei ole erityisesti suunnattu Turkkia vastaan, kysymys on EU:n tavasta tehdä tiliä menneisyyden kanssa. Kuvasin hänelle, että edellisen kerran Tsekin jäsenyysäänestyksen alla europarlamentissa oli nostettu esiin sudeettisaksalaisten kohtalo.

Turkin kohdalla jäsenyysneuvottelujen yksi kynnyskysymys on ollut suhtautuminen armenialaisten kansanmurhaan 1915-1918. Isommalla aikajaksolla tarkastellen oli varovaisesti arvioiden yli kaksi miljoonaa surmattua kreikkalaista, armenialaista ja assyrialaista kristittyä vuosina 1894-1923. Tuhansia hävitettyjä kirkkoja ja luostareita, loputtomasti ryöstettyä omaisuutta. Turkki on henkisesti suojannut itsensä tämän murhenäytelmän käsittelemiseltä, ja mielestäni aivan turhaan. Siitä maksetaan hintaa yhä, sillä kansanmurhan esiintuojat saavat toistuvasti syytteen rikoslain turkkilaisuuden halventamista koskevalla pykälällä. Sen häpeän peittely ja kohtaamattomuus on oikeasti luonut maan rikoslakiin ihmisoikeuksien mustan aukon. Se repii kansakuntaa ja heikentää ilmapiiriä.

Juuri tuo katumattomuus pelottaa minua Venäjässä eniten. Maa avautui lännelle, vaihtoi markkinatalouteen, soi kansalaisilleen monia vapauksia ja uudisti järjestelmäänsä monin tavoin. Mutta menneisyytensä kanssa se ei ole tehnyt rehellistä tiliä. Vainoajat, sortajat, kiduttajat ja ilmiantajat eivät joutuneet vastuuseen teoistaan, monet saivat jatkaa tehtävissään, lähinnä vain kyltit vaihdettiin.

Tiedän mistä puhun. Olen itse tuonut 1980-luvulla länteen Neuvostoliitosta alkuperäisdokumentteja kidutetuista ihmisistä. Muistan etenkin yhden kuvan, jonka toin vaatteisiini kätkettynä. Mielipidevangilta oli puhkaistu silmät.

Mitä sellaisesta voi seurata? Katumattomuudesta voi seurata se, että menneeseen on helppo palata. Siihen on sielussa aurattu polku.

 

Share Button

20.maaliskuu 2015

13:06

0 kommenttia