Humanisti ja insinööri

Nyt eletään vaalikoneiden kevättä. Sanon heti, etten aio vastata niihin kaikkiin, niitä on liikaa. En aio kertoa Seiskan koneessa, kuka on mielestäni turhin julkkis. En kerro Ilta-Sanomille, onko kissa koiraa fiksumpi. Vaikka kysymys mittaisikin korkkiruuvipoliitikon lahjakkuutta vastata tahdikkaasti suututtamatta kumpaakaan leiriä, kyseessä on tieto, jota emme tarvitse. Elämme niin vakavia aikoja, ettei meillä ole varaa hömpän perusteella valittuihin kansanedustajiin.

Muutama fiksu vaalikone pyrkii sentään mittaamaan energiapoliittisia näkemyksiämme. HS mm. kysyy tuleeko Suomen luopua kivihiilen, turpeen ja maakaasun käytöstä vuoteen 2025 mennessä. Useimmat puolueet ovatkin kiiruhtaneet lupaamaan, että luovutaan, tietenkin. Sehän on helppoa, vai? Tavallaan, koska ne loppuvat ennen pitkää.

Humanistin ja insinöörin erottaa siitä, että humanisti ottaa kantaa ongelmaan. Insinöörillä on tapana pohtia ongelman lisäksi myös sen ratkaisua. Itse olen insinöörejä arvostava humanisti.

Ongelma on siinä, että politiikka tuntuu pursuavan humanisteja. Meille on tuskatonta tehdä suuria lupauksia, koska me emme ymmärrä niistä paljoakaan. Tyypillinen humanistien päätös oli päättää uusiutuvan energian osuuden nostamisesta 20 prosenttiin EU:ssa vuoteen 2020 mennessä. Kukaan ei ollut laskenut miten siihen päästään, luku oli vain sopivan pyöreä. Niinpä ei ollut ihme, että taloudellista lukutaidottomuutta osoittava päätös tuotti karmeaa jälkeä Euroopassa, kun tulokseen piti päästä väkisin. Tuulivoimaa rakennettiin sinne missä ei tuule, ja lasku maksatettiin kuluttajilla. Pellettikuormia tuotiin EU:hun valtameren takaa, ja jopa tukkipuuta EU:n ulkopuolelta poltettavaksi. Siinä ei ollut järjen tai vastuun häivää, ja päästötkin kasvoivat, mutta uusiutuvan edistäjät saivat ideologisella sähköllään hyvän mielen.

Fossiilinen energia on ongelma ilmakehälle ja ilmanlaadulle. Mutta jos puhutaan vakavissaan ihmiskunnan suurimmasta uhasta, se liittyy energiapulaan. On kyse siitä, miten me tuotamme riittävästi energiaa sen jälkeen, kun fossiiliset polttoainelähteet ovat käytännössä ehtyneet. Tähän ongelmaan on pakko löytää ratkaisu jo lähivuosikymmeninä.

Fossiilisia polttoainelähteitä kivihiiltä, maakaasua ja öljyä kyllä riittää maaperässä vuosisadoiksi, mutta mitä pidemmälle aika kuluu, sitä kalliimmaksi ja vaikeammaksi tulee niiden käyttöön saaminen. Siinä vaiheessa, kun lähteiden taloudelliseen hyödyntämiseen kuluu käytännössä enemmän energiaa kuin niillä pystyttäisiin sitä tuottamaan, lähteitä on pidettävä ehtyneinä.

Riittävä varmuuskerroin huomioiden on varauduttava siihen, että tuo ajankohta saattaa osua jo noin 2130 tienoille. Siihen mennessä kaikkialla maapallolla pitää olla käytettävissä uudet energian tuotantotavat. Niiden levittämiseen koko maapallolle menisi arviolta noin 70 – 75 vuotta, eli uusien pitäisi olla kehitettyinä noin 2055 – 2060, jolloin niihin siirtyminen alkaisi eniten energiaa kuluttavista maista.

Fossiilisten polttoaineiden ehtyminen aikanaan on vääjäämättömästi edessä, ja sen on aikakin olla. Aikaa näiden uusien ja vielä ehkä jopa keksimättömienkin tuotantotapojen kehittämiseen on siten vain runsaat 40 vuotta, mikä näin laajalle ja vaativalle kehitysprojektille on lyhyt aika.

Maailman energiatuotannon nykyinen infrastruktuuri on rakennettu runsaan 100 vuoden aikana. Edelleen huomattava osa maapallon väestöstä on kuitenkin vailla sähköä. Näin ei voi olla enää kuluvan vuosisadan lopussa. Myös maapallon väkiluvun kasvu on otettava huomioon.

On varsin todennäköistä, että suurin osa uusista energian tuotantotavoista tarkoittaa käytännössä sähkön uusia tuotantotapoja. Maapallon nykyisestä energiatuotannosta vain noin 18 % on sähköä. Sen osuus pitäisi nostaa ehkä noin 85 %:iin. Yksinkertaisilla arvioilla päädytään siihen, että edellä mainitun noin 70 vuoden aikana globaali sähköntuotanto on nostettava nykyisestä runsaasti yli 10-kertaiseksi riippuen väkiluvun ja elintason nousulle asetettavista tavoitteista. Urakan koon suuruusluokkaa kuvaa sen vertaaminen 1500 MW voimalaitokseen. Sellaisia pitäisi maapallolla rakentaa koko tuon 70 vuoden ajan keskimäärin noin 4 – 6 kappaletta viikossa.

Olemme hukanneet paljon aikaa sekä satoja miljardeja euroja, kun uusien tehokkaiden energian tuotantotapojen kehittämisen sijaan EU:ssa on keskitytty tehottomaan ilmastopolitiikkaan ja tehottoman uusiutuvan energian teatteriluonteiseen edistämiseen. Tuulivoimalla ei ole minkäänlaista potentiaalia antamaan sitä ratkaisua mitä tarvitsemme. Koska se ei ole kestävää kehitystä, tarvitaan uusia sähkön tuotantotapoja, joita voi todella kutsua kestäviksi, riippumatta siitä, pidetäänkö perusteena ilmastonmuutosta vai fossiilisten loppumista. Siinä mielessä kehitystyön keskittämistä todella kestävien energian tuotannon ratkaisumallien löytämiseksi voi perustella kummalla syyllä tahansa.

Tuulen ja auringon epäsäännöllisyyden ja alhaisen energiatehokkuuden vuoksi ne eivät pysty edes merkittävästi osallistumaan tämän jättiläismäisen urakan toteuttamiseen. Panostukset olisi pikaisesti suunnattava sellaiseen tutkimukseen ja kehitystyöhön, joka tähtää todellisen kestävän energiaratkaisun aikaansaamiseen. Paniikkiin ei ole syytä, mutta aikaa ei enää ole hukattavissa väärillä poluilla harhailemiseen.

Olisi toivottavaa, että tämä projekti saataisiin liikkeelle viimeistään 2020, jotta maailma ei ajautuisi myöhemmin tällä vuosisadalla sotiin ja väkivaltaisiin kiistoihin vähenevistä fossiilisista polttoaineista. Insinööreille ja suunnittelijoille tämä on kuitenkin kova haaste. Poliitikkojen rooliksi jäisi lähinnä tarpeellisen rahoituksen järjestäminen, mutta olisi viisampaa, jos me emme muuten sekaantuisi asiaan. Lopputulos on katsokaas jo nähty.

Share Button

09.maaliskuu 2015

21:53

0 kommenttia