Poliitikkovuosieni kuluessa olen kirjoittanut toistatuhatta blogikirjoitusta ja ainakin puolet niistä on käsitellyt ilmastopolitiikkaa. Osuin poliitikoksi kaudelle, jonka aikana näin kokonaisen kehityskaaren välinpitämättömyydestä säikähtämiseen ja väsymiseen. Alussa ilmastonmuutos ei kiinnostanut ketään: nyhersin kaikessa rauhassa politiikan sivuraiteilla. Sitten kaikki muuttui melkein parissa kuukaudessa talvella 2006-2007: mikään muu ei ollut yhtä kiinnostavaa eikä poliitikko voinut puhua mistään mainitsematta ilmastonmuutosta. Ilmastonmuutos oli kaikkialla. Yksittäiset grillikioskit kehittivät omia ilmastostrategioitaan ja mittailimme toinen toistemme hiilijalanjälkiä.
Sitten tuli lama. Politiikka on huomiotaloutta, ja nyt huomion vei talous. Ilmastosäikähtäneisyys muuttui ilmastokyllästymiseksi: pelotteluun ja moralismiinkin väsyy.
Kaiken tämän keskellä poliitikon pitäisi säilyttää terve järki päässä. Asioiden vakavuutta tai tärkeyttä ei ratkaista sillä perusteella, miten paljon niistä jaksetaan kohista.
Oma näkemykseni muuttui vuosien kuluessa kriittisemmäksi. Vielä viime vuosikymmenen alussa olin Kioton pöytäkirjan vankka kannattaja, mutta lainsäädäntötyö päästökaupan parissa avasi silmäni. Ymmärsin, että ongelman tunnistamisesta ei loogisesti seuraa, että olisi tunnistanut siihen ratkaisun. Ilmastopolitiikkaa on tehty niiden johdolla, joiden reseptit perustuvat idealistiseen ideologiaan, joka käytännössä johtaa ei-toivottuihin tuloksiin. Siksi Kioton pöytäkirjan astuessa voimaan vuonna 2005 ennakoin, että vaikka se on poliittisena eleenä arvokas, se saattaa päästöjen vähentämisen kannalta olla vahingollinen. Päästökehityksen valossa arvio on toteutunut täysimääräisesti. Se sai minut kirjoittamaan aiheesta väitöskirjan.
Yritin etsiä syitä siihen, miksi kansainvälisessä ilmastopolitiikassa on saavutettu niin vähän mittavista satsauksista huolimatta. Kioton pöytäkirjan aikana globaalit päästöt ovat kasvaneet niin absoluuttisesti kuin suhteellisestikin. Ja vaikka EU on pysynyt itselleen asettamissa päästövähennystavoitteissa, lisääntynyt tuonti EU:n ulkopuolelta nollaa kotoperäiset vähennykset. Näin ollen, jos kulutus otetaan huomioon, kokonaisuuden kannalta EU on kasvattanut, ei vähentänyt päästöjään.
Yksi ilmastopolitiikkamme valuvioista onkin ollut se, että kohteena ovat tuotannon, ei kulutuksen päästöt. Näin olemme ulkoistaneet päästöjä ja samalla valitettavasti myös työpaikkoja. Ympäristön kannalta tapahtunutta voidaan pitää vahinkona.
Hyvää ilmastopolitiikkaa ei voida saada aikaan ilman tasatahtisia vähentämistoimia. Muuten päästövähennys täällä uhkaa muuttua päästöjen kasvuksi toisaalla, ja tähän viittaavat myös kansainvälisen kaupan tilastot.
Kun kulutuskysyntään vastataan EU:n ulkopuolisella likaisemmalla tuotannolla, ilmastoponnistuksiamme koskeva huonoin uutinen on, että globaalilta kannalta arvioituna ne eivät näin ollen ainakaan toistaiseksi ole edistäneet ilmastonmuutoksen torjuntaa, valtavista satsauksista huolimatta.
Jatkamista samalla linjalla on kuitenkin perusteltu sillä, että ennen pitkää muut seuraisivat EU:n esimerkkiä. Tälle ei ole näyttöä: isot päästäjät ovat jo kauan sitten valinneet toisenlaisen strategian; EU:n päästökattoja asettavaa politiikkaa pidetään kalliina ja tehottomana.
Jos EU todella haluaa globaalia sopimusta, sen tulisi mennä Pariisin ilmastokokoukseen avoimin mielin ripustautumatta Kioto-malliin. Tämän tulisi myös tulevan hallituksen ympäristöministerinkin tajuta. Entisen pohjalle ei kannata jatkaa, jos on kiinnostunut tuloksista eikä vain fantasiapolitikoinnista.
Mitä sitten tilalle? On tehtävä parempaa politiikkaa, jolla pureudumme niihin ongelmiin, joita todella näemme ja hengitämme. Päästökattojen sijasta pitäisi harkita “päästölattiaa”, järjestelmää joka suosii puhtainta tuotantoa asettamatta puhtaalle kasvulle rajaa. Ei ole kenenkään kannalta oikein, että ilmastopolitiikkamme pakottaa sulkemaan maailman puhtaimmat terästehtaat, jos ne ovat täällä meillä.
Samalla tulisi ottaa askeleita kohti laajempaa ympäristöpolitiikkaa eikä redusoida kaikkea ilmasto-ongelmaksi. Suurimmat ympäristöongelmat aiheutuvat yhä liikakansoituksesta, huonosti suunnitellusta maankäytöstä, ihmisen toiminnan sijoittumisesta vääriin paikkoihin ja liiallisesta luonnonvarojen käytöstä. Näihin tulisi edelleen suunnata voimavaroja, ja samalla ilmasto-ongelmaa voidaan epäsuorasti ratkaista.
Mikään ilmastostrategia ei ole ongelmaton tai yksiselitteinen. Mutta ainakin nyt tulisi ottaa tietoiseksi tavoitteeksi eurooppalaisen teollisuuden toimintaedellytysten turvaaminen ja säilyminen Euroopassa. Maailman puhtainta tuotantoa edustavana se olisi ilmastoteko.
