Mielikuvaenergiaa

28.1.2015

Saksa tuottaa puolet energiastaan aurinkoenergialla, otsikoi viime kesäkuussa saksalainen nettisivusto. Otsikko ruokki juuri niitä mielikuvia, joita ympäristöjärjestöt mielellään luovat. Kyseessä oli kuitenkin kuvaus vain yhdestä tunnista, ja silloinkin oli kyse sähköntuotannosta, ei energiankulutuksesta. Eräänä aurinkoisena päivänä aurinkoenergia todellakin ylsi 50,6 prosenttiin sähköntuotannosta – yhden tunnin ajaksi. Kyse oli kansallisesta vapaapäivästä, jolloin sähkönkulutus oli tavallista vähäisempää, sekä siitä, että lain mukaan tuulen ja auringon tuotantoa on suosittava maksimiinsa ennen kuin fossiilisia käytetään. Olennaisin virhe tapahtui kuitenkin energian- ja sähköntuotannon sekoittamisessa. Epämukava totuus on, että otsikon pitäisi oikeasti kuulua: Saksa tuottaa alle puoli prosenttia energiastaan aurinkoenergialla.

Näillä otsikoilla ja mielikuvilla tehdään kuitenkin politiikkaa. Kuinka hyvää ja järkevää politiikkaa, on kokonaan toinen asia. Totuus paljastuu vasta kokonaisemmista tilastoista.

Näyttökuva 2015-1-28 kello 19.43.58

 

Niistä selviää, ettei uusiutuvasta energiasta voi puhua ilman puuta ja vettä. Euroopan uusiutuvan energian varsinaiset saavutukset nojaavat metsäenergiaan, siihen samaan energiamuotoon, jonka varaan tulentekemistä opetelleet elämänsä perustivat. Vuonna 2012 80 % Suomen uusiutuvasta energiasta tuli puusta, EU:n keskiarvo oli 47 % , ja Saksassakin puun osuus oli 36 prosenttia maan uusiutuvasta energiasta. Ja kun siihen lisätään perinteinen vesivoima, päästään jo 63%:iin EU:n uusiutuvasta energiasta.

Tuuli- ja aurinkovoiman avulla luotujen mielikuvien varassa poliitikot nostavat kuitenkin uusiutuvan energian tavoitteita kattoon, vaikka todellinen suoritus saadaan maan pinnalta. Metsähakkuusta ja puunjalostuksesta syntyvän tähteen polttaminen on järkevä teko, mutta mitään järkeä ei ole enää siinä, että päästäksemme uusiutuvan energian tavoitteisiimme tuomme EU:n ulkopuolelta Europpaan puuta ja pellettiä  poltettavaksi. Uusiutuvan energian tavoitteen piti parantaa energiaomavaraisuuttamme ja edistää kestävää kehitystä. Pellettien tuominen Eurooppaan on vaikea nähdä sellaisena.

Eurooppa on pellettimarkkinoiden tärkein kohde. Tärkeimmät tuojat ovat USA, Kanada ja Venäjä. Tuonti, joka sisältää matalaenergisen pellettien pitkänmatkan kuljetukset Atlantin poikki, on taloudellisesti mahdollista vain siksi, että uusiutuvasta energiasta maksettava hinta ei määräydy markkinoilla vaan viranomaisten toimesta. Vuonna 2013 EU poltti tällaista tuontipellettiä jo yli 6 miljoonaa tonnia – ja kuka takaa, että se on ympäristöteko? Ei puunpolttoa voi pitää edes hiilineutraalina, jos se merkitsee sitä, että puuta aletaan tuottaa suoraan polttamista varten. Todellista ympäristöajattelua olisi, että vain jätebiomassa käytettäisiin energiaksi, ei sellainen tuotanto, johon on käytetty ruoantuotantoon kelpaavaa viljelymaata.

Vaikka tuulivoima ja aurinko vastaavat kohtuullisesta määrästä sähkönkulutusta joissakin EU- maissa (Tanska 38%, Espanja 33%), niiden osuus EU:n kokonaisenergiakulutuksesta jää pieneksi: vuonna 2012 1,1 % kokonaisenergiasta tuli tuulesta ja alle 0,5 % auringosta. Jopa Saksassa niiden osuus primaarienergiasta oli vain 2 prosenttia vuonna 2012.

Olemme tehneet kallista ja vastuutonta mielikuvapolitiikkaa. EU:ssa käytetään satoja miljardeja uusiutuvan energian tukemiseen, sillä itsessään se ei riitä eikä itsessään se ole kannattavaa. Saksa on siitä hyvä esimerkki: sillä on EU:n kalleimmat kotitalouksien sähkönhinnat. Tämä itsepetos tulisi avata ja purkaa, sillä sen seuraukset ovat yhä arveluttavammat kovina aikoina. Saksa erityisesti on liian riippuvainen venäläisestä maakaasusta ja Lähi-idän öljystä.

Minä en vastusta uusiutuvaa energiaa, päinvastoin. Meidän on pakko kehittää sitä, mutta kallis tukiteatteri ja epärealistiset tavoitteet, jotka pakottavat meidät pellettiteatterin kaltaiseen itsepetokseen, eivät ole tie kestävään kehitykseen. Ylisuuret tuet päinvastoin lukitsevat uusiutuvan energian lapsenkenkiinsä, koska kannatusta ei tarvitse hakea markkinoilta, kun sen saa yhteiskunnalta. Sellaiseen ei yksinkertaisesti ole enää varaa.

Minua on haukuttu ympäristön viholliseksi, kun vuodesta 2007 alkaen olen vastustanut EU:n uusiutuvan energian sitovaa tavoitetta ja syöttötariffeja. Luotan, että muutaman vuosikymmenen kuluttua pointtini tulee ehkä selväksi – siinä vaiheessa kun hintalaput ja oikeat tulokset alkavat kiinnostaa.

(Artikkelin lähteenä on käytetty Vaclav Smilin artikkelia The Americanissa, syyskuu 2014).

Share Button