Viime viikolla päättynyt Liman ilmastokokous yritti pohjustaa uutta globaalia ilmastosopimusta. Sitä toki tarvittaisiinkin. Nykyisin voimassaoleva Kioto-2 kattaa noin 13% globaaleista päästöistä. Vaikka sen piirissä on valtava joukko maita, vähennysvelvoite koskee vain EU-maita ja neljää muuta maata. Kun siitä sovittiin muutama vuosi sitten, Suomen ympäristöministeri Ville Niinistö palasi Durbanin kokouksesta Suomeen toteamalla, että sopimus oli pakko saada aikaan eikä Suomella ollut mahdollisuutta riitauttaa sitä, vaikka siitä oli tiedossa meille jättilasku. ”Muuten olisimme joutuneet ilmastopolitiikan paarialuokkaan”, perusteli Niinistö.
Paariaan totisesti. USA ei ollut mukana, ei myöskään Japani, Kanada, Venäjä, tai Australia. Kanada perusteli poisjääntiään suorasukaisesti, että jos Kioto on jotain, niin se on este tehokkaalle ilmastopolitiikalle. Ja kuten Kioton pöytäkirjan ensimmäinen kausi, myöskään toinen kausi ei tuonut mitään päästörajoituksia kehitysmaille (Kiina, Intia, Brasilia, Indonesia jne.). Ne saavat yhä kasvattaa päästöjään seuraamuksitta.
Uutta sopimusta totisesti tarvitaan, mutta oikeudentajumme sanoo, että sen tulisi tehota, eikö niin?
Sillä silmällä yritin siis tulkita Liman kokouksen päätösasiakirjan liitteenä olevaa luonnosta Pariisin sopimukseksi tai sen rungoksi. Sen pohjalta virkamiesten on määrä laatia lopullisempi asiakirja huhtikuun loppuun mennessä. Vuoden päästä Pariisin ilmastokokouksessa siitä tulisi löytää sopu. Ympäristöministerimme, kuka hän sitten onkaan, joutuu tuolloin ottamaan siihen kantaa.
Luettuani luonnoksen sanoisin, että olkaa tarkkana kansalaiset.
Tiivistettynä tuo luonnos eri optioineen on seuraava: Maat on edelleenkin jaettu kahteen kategoriaan, kehittyneisiin ja kehittyviin. Edelleen Kiina – jonka päästöt per capita ovat jo ohittaneet EU:n keskiarvon – ja Intia lasketaan kehittyviin maihin. Kehittyneet maat luopuisivat nopealla aikataululla fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja ottaisivat sitovat päästövelvoitteet, ja sitoutuisivat lisäksi järjestämään järjestämään kehittyville maille rahaa ilmastonmuutokseen soputumiseen: vähintään 50 miljardia dollaria vuodessa 2020-2025 ja sen jälkeen $100 mrd/vuosi ilman mitään takarajaa – jotta nämä voisivat esimerkiksi ostaa Kiinasta tuulimyllyjä ja aurinkopaneeleita sekä parantaa muulla tavoin infrastruktuuriaan, mikäli sen voidaan katsoa jollain tavoin liittyvän ilmastonmuutokseen. Kehittyvät maat eivät kuitenkaan sitoutuisi mihinkään fossiilisten polttoaineiden käytön rajoituksiin vaan voisivat lisätä niiden käyttöä ilman määrällisiä tai ajallisia rajoituksia.
Luonnoksen mukaan sopimukseen osallistuvat kehittyneet maat olisivat ilmeisesti yhteisvastuussa em. vuotuisesta $100 mrd:sta, sillä luonnos ei näyttäisi sisältävän mitään maiden välistä jakoperiaatetta. Tässä on olemassa riski, että ainoa innokas sopimukseen osallistuva osapuoli kehittyneiden maiden ryhmästä olisi EU, jolloin koko tuo summa kaatuisi sen maksettavaksi – kehotan jo laskeskelemaan Suomelle lankeavaa osuutta.
Vaikka Obaman hallinto saattaisi vielä allekirjoittaa tuollaisen sopimuksen Pariisissa, USA todennäköisesti purkaisi osallistumisensa ennen 2020 riippumatta siitä, tulisiko seuraava presidentti demokraattien vai republikaanien leiristä. Näinhän kävi Kioton pöytäkirjan kanssa vuonna 1997. USA allekirjoitti sen mutta ei ratfioinut.
Tällainen politiikka ja tällainen sopimus ei tule vähentämään globaaleja päästöjä. Se yksinkertaisesti vie työt Euroopasta antamatta meille mitään takaisin. Vuonna 2020 päästöjemme osuus on 8%, vuonna 2030 se on 4. Jos meidän pitää leikata koko maailman puolesta, mitä se hyödyttää? Ei ilmakehällä ole moraalisia sensoreita, jolla se haistaisi nämä neljä prosenttia tuhmiksi mutta muut kilteiksi kaasuiksi, joista ei tarvitse pahastua.
Tämä ei ole ilmastopolitiikkaa. Se on työpaikkojen ulkoistamispolitiikkaa ja Euroopan vähähiilisyyspolitiikkaa mutta ilmasto-ongelmaa ei ratkaista näin.
Tuntuu vaikealta hyväksyä sitä, että maailman puhtainta tuotantoa tekevien suomalaisten poliittiset edustajat jatkavat tätä menoa “paariaan” joutumisen pelossa. Tällainen on maanpetosta, mutta myös maanosan petosta.
Käsittääkseni Suomi voisi jättää allekirjoittamatta tai ainakin ratifioimatta tämän luonnoksen kaltaisen sopimuksen. EU voisi toki pakottaa Suomen noudattamaan päästövaatimuksia direktiivien avulla, mutta se ei ilmeisesti voisi pakottaa Suomea osallistumaan tuon $100 mrd maksamiseen.
Koko ilmastostrategiamme vaatii nyt kriittisiä osaajia, niitä jotka uskaltavat rehellisesti todeta, että Kioton keisarilla ei ole vaatteita. Kioton pöytäkirjan aikana globaalit päästöt ovat kasvaneet niin absoluuttisesti kuin suhteellisestikin. Ja vaikka EU on pysynyt itselleen asettamissa päästövähennystavoitteissa, lisääntynyt tuonti EU:n ulkopuolelta nollaa kotoperäiset vähennykset. Näin ollen, jos kulutus otetaan huomioon, kokonaisuuden kannalta EU on kasvattanut, ei vähentänyt päästöjään. Yksi ilmastopolitiikkamme valuvioista onkin ollut se, että kohteena ovat tuotannon, ei kulutuksen päästöt. Näin olemme ulkoistaneet päästöjä ja samalla valitettavasti myös työpaikkoja. Ympäristön kannalta tapahtunutta voidaan pitää vahinkona.
