Osa joulun suloisuudesta liittyy siihen, että se vie meidät lapsuuden tunnelmiin, muistin tuolle puolen. Tietoinen muistimme ei sinne enää ehkä yltäisikään, mutta tutut maut, tuoksut ja laulut hipaisevat jotakin sellaista, joka herättää kaipuun. Lapsi minun sisälläni. Se joka keräsi tunteita, muistoja ja vaikutelmia osaamatta antaa niille nimeä. Kaikki elämässä koettu on meissä jossain kerrostuneena. Kun siihen saa jonkinlaisen yhteyden, kokemus on eheyttävä.
Sellaisten kokemusten eteen voi myös nähdä hieman vaivaa. Kuluneena syksynä järjestimme tapaamisen, jossa taloyhtiömme lapsiporukka noin 45 vuoden takaa kokoontui yhteen. Olimme saman pihan samoilla leikkipaikoilla, juoksentelimme kellarissa ja muistelimme, kuinka pelottavilta sen pimeät käytävät tuntuivat. Keinuimme, hypimme kuminauhatvistillä ja hyppynaruilla, söimme tutulla grillipaikalla herkkuja ja muistelimme menneitä. Olin varautunut tapaamiseen etsimällä evääksi 60- ja 70-luvun karkkeja. Mukana oli myös tuon ajan aikuisia, silloin elämänsä keväässä lapsia saaden, nyt jotkut jo harmaantuneina ja keppiin tukeutuen. Äitini asuu yhä samassa talossa. Oli sykähdyttävää saada vielä huutaa ”Äiti tuu ikkunaan”, ja sieltä hän tuli, 95-vuotias ihana nainen heiluttamaan meille pihan ”lapsille”. Ja niin kuin ennenkin, äiti heitti ikkunasta nameja.
Tapaamisen jälkeen sydän oli pakahtua. Muistoja tulvi, palasia meni paikoilleen ja ymmärsin jotakin lisää siitä, kuka oikein olen. Huimasi käsittää, kuinka lyhyt elämä on. Kohta tämä kaikki on ohi.
Se vei minut myös varhaisempiin lapsuusmuistoihin. Äidillä oli ihmeellinen voimavara, jonka olin oppinut tajuamaan jo ennen kuin osasin kunnolla puhua. Näin hänen silmissään joskus huolta, surua ja kyyneleitä, mutta se ei kestänyt kauan. Hän meni jonnekin hetkeksi rukoilemaan ja tuli sieltä säteillen takaisin. Ihmettelin, mitä ihanaa ”siellä” tapahtuu. Kerran kirjoitin siitä näin:
”Sinä olit salaisuus, äitini ihana salaisuus, jonka luona käytiin viemässä surut pois ja hakemassa tilalle naurua ja iloa. Lapsikin sen huomasi, miksei olisi huomannut. Äiti oli kuin uusi, kuin valokylvystä noussut, kun hän oli puhunut asiansa sinulle. Jokin suru vei hänet kammioon, oven taa, siellä kului hetki, jokin ilo toi hänet takaisin. Rakastin sellaisia kammioita tai huoneennurkkia. Menin katsomaan, eikä siellä ollut mitään. Tai oli kuitenkin. Ennen kuin opin antamaan sille sanoja, tunnistin valon, kuin lämmittävän auringonpaisteen. Sellainen oli Jumala, nurkissa lämmittävä. Häntä minä rakastin.
Sinä et tunkeutunut lapsuuteeni, mutta houkuttelit vastustamattomasti. Sinulta tuli ilo ja kaikki kaunis. Äiti, tuo Jumalaan rakastunut nainen veti mukanaan ihmeelliseen valtapiiriin, pakottamatta. Siksi en muista aikaa, jolloin en olisi kaivannut Jumalaa. Tätä. Lisää. Jeesuksesta laulan, Jeesuksesta vaan.”
Kun sitten näytin tekstin äidilleni, hän hämmästyi suunnattomasti. Emme olleet siitä koskaan puhuneet. ”Eija rakas, kuinka sinäkin sen huomasit? Kuinka sinä pieni lapsi tajusit, että ne nurkat lämmittivät?” Hän kertoi, että oli joskus saanut kokea ihmeen rukoillessaan kylmää seinää vasten: yhtäkkiä se oli alkanut säteillä lämpöä.
Silloin hän tiesi, ettei Jumala ollut häntä unohtanut.
(Kolumni joulukuun 2014 Askel-lehdessä)
