Liian monta askelta sotaan

Vuosi sitten harva olisi uskonut, jos olisi sanottu, että Eurooppaa uhkaa suursota. Nyt se on mahdollista, ja sitä kohden on otettu jo liian monta askelta. Pääministeri Alexander Stubb esitti tänään blogissaan aiheellisen kysymyksen: ”Mitä jos isku olisi osunut Finnairin koneeseen ja 193 matkustajaa kuollut? Mitkä olisivat silloin olleet odotukset vastatoimille?” Kysymys on paikallaan, koska tämä olisi voinut tapahtua – se on empatiatesti. Juuri tällä vakavuudella ja herkkyydellä iskua pitää arvioida. Kyseessä oli sotatoimi. Ja niitä on tiedossa lisää, ellemme löydä keinoja rauhaan.

Donetskin kaupungissa on paraikaa meneillään humanitaarinen kriisi, johon vedoten Venäjä on ilmaissut haluavansa lähettää sotilaitaan viemään apua. Ukraina on syyttänyt Venäjää siitä, että se yrittää päästä joukkoineen rajan yli humanitaariseksi saattueeksi naamioituneena. Tämä tilanne tulisi estää: Etyjin tulisi kiireesti organisoida avun vienti sinne. Jos tätä ei tehdä heti, tilanne pahenee. Lännen ei tule olla naiivi: Venäjän puolelta tulevat rauhanturvaajat tarkoittavat samaa kuin mitä Abhasiassa on nähty.

Sota ei ole kenenkään etu, ja tahdon uskoa, ettei edes Venäjän. Sodassa häviävät ja heikentyvät kaikki, ja meidän tulisi ehdottomasti löytää keinot sen välttämiseksi, ja mahdollisimman pian, sillä jokainen päivä suurentaa kärsimystä kohtaavien ihmisten joukkoa. Jo nyt meillä miljoonia murehtivia ihmisiä.

Maaliskuussa kirjoittamassani blogissa totean, että Krimin kysymys on aivan erityinen Venäjän historian vuoksi. Itse uskon, että sieltä pitää kansainvälisen yhteisön myös hakea ratkaisua, ja sellaista ratkaisua, jossa Putin voi säilyttää osan kasvoistaan. Muuten emme vältä sotaa. On epärealistista kuvitella rauhaa ilman kompromissia.

Krimin kriisin taustalla on suuri venäjää puhuva väestö, jonka poliittisella tahdolla käydään spekulaatiota. Alueen ympärillä olevat hyödyntämättömät öljyvarat houkuttavat. Lisäksi alue on sotilaallisesti herkkä: Mustanmeren toisella puolen Venäjää vastapäätä on kolme Nato-maata, Turkki, Romania ja Bulgaria. Puskurina ovat Ukraina ja Georgia. Krim oli vuoteen 1954 osa Venäjää, ja Neuvostoliitto lahjoitti sen Ukrainalle olettaen, että veljeys kestää ikuisesti. Tavallaan meidän tulisi ymmärtää, että lahjaan liittyi itsestään selvä taustaoletus, ettei niin keskeinen paikka voi päätyä Natolle. Siksi on aika ymmärrettävää, ettei Venäjä ole katsonut ilolla Ukrainan lännettymispyrkimyksiä. Ukrainalla on luonnollisesti oikeus valita oma tiensä, ja aivan itse. Mutta Krimin erityiskysymystä tulisi ymmärtää historian valossa.

Mahdollinen ratkaisu, jossa kaikki tulevat toisiaan vastaan, voisi olla Krimin autonomia ja demilitarisointi alueen jännitteiden lievittämiseksi ja rauhan eleeksi. Sitä voisi esittää YK:n turvallisuusneuvostossa vaikkapa Iso-Britannia, ja YK:n päätöksellä Krimin venäläisväestön ja tiettyjen vähemmistöjen asema ja oikeudet voitaisiin näin turvata. Siellä olisi oma itsehallinto, omat maakuntapäivät, oma lippu ja vaikkapa omat postimerkit. Alue jäisi silti Ukrainalle. Ja jos Ukrainasta tulee joskus EU:n jäsen, Krimillä voitaisiin itse päättää omasta tiestä.

Olisiko tämä osapuolille win-win? Meillä on siitä onnistunut historiallinen esimerkki, Ahvenanmaa.

Share Button

4 kommenttia artikkeliin “Liian monta askelta sotaan

  1. Paluuviite: clarence
  2. Paluuviite: kevin
  3. Paluuviite: Stuart
  4. Paluuviite: Carl

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *