Ennen Brysselin koneeseen menoa olin eilen seuraamassa kemian-, metsä- ja teknologiateollisuuden ilmasto- ja energiaseminaaria, jossa käsiteltiin komission ehdotusta vuoden 2030 ilmastotavoitteiksi. Työ- ja elinkeinoministeriön edustaja kävi läpi komission strategiaa ja tuli maininneeksi, että hiilivuodon torjuminen on tärkeä haaste.
Hiilivuodolla tarkoitetaan päästöjen siirtymistä EU:n ulkopuolelle. Silloin päästöt eivät varsinaisesti vähene vaan ne vaihtavat paikkaa: päästöjen vähentäminen täällä muuttuu päästöjen kasvuksi jossakin muualla. Kysyntään vastataan likaisemmalla tuotannolla. Se on uhka on olemassa silloin, kun ilmastopolitiikan kustannuksia ei voida laittaa tuotannon loppuhintoihin kilpailukyvyn siitä kärsimättä. Se on ollut eurooppalaisen vientiteollisuuden tilanne viimeisen kymmenen vuoden ajan. EU:n ulkopuolella ei ole vastaavaa kustannusvipua. Se näkyy selvästi esimerkiksi energian hinnassa: suurin ero on USA:han verrattuna. Meillä pk-teollisuus ja pienasiakkaat maksavat sähköstään EU:ssa keskimäärin tuplasti sen mitä USA:n vastaavat asiakkaat, ja merkittävä, joskin vähäisempi ero on Kiinan ja Intian energiahintoihin nähden. Sähköyhtiöt eivät kärsi siitä, että ilmastopolitiikka nostaa eurooppalaisten sähkölaskua, koska ala ei altistu kilpailulle. Muille se sen sijaan maksaa.
Olin tyytyväinen, että Suomen TEM ottaa hiilivuodon uhan vakavasti, aihetta onkin. Virkamies muistutti kokonaispäästöistä, joissa myös kulutus otetaan huomioon. Hän viittasi kansainvälisiin tutkimuksiin, jotka osoittavat sen, että tuonnin päästöt ovat EU:ssa kasvussa. Toisin sanoen sen, minkä tuotannon päästöissä vähennämme, sen syntyneen hyödyn nollaamme kasvavalla määrällä tuontia EU:n ulkopuolelta.
Samasta olen kantanut huolta pitkän aikaa: ilmastopolitiikka keskittyy voimakkaasti tuotannon päästöihin. Satoja miljardeja maksaneiden ilmastotoimien aikana kokonaispäästömme ovat kasvaneet. Tilanne ei ole oikeudenmukainen eurooppalaisille ihmisille, koska se tarkoittaa että päästöjen lisäksi olemme ulkoistaneet työpaikkoja. Siksi olisi ensiarvoisen tärkeää, ettei Eurooppa tekisi ilmastopolitiikkaansa yksin. Edelläkävijyys tulee kalliiksi ihmisille mutta myös ympäristölle. Tarvitsemme globaalin sopimuksen, muuten ilmastoponnistelut valuvat hukkaan. Tämä oli myös eilisen seminaarin viesti.
Surullista vain on, että toinen ministeriö, YM, ei tunnu tietävän tästä mitään. Suomi tukee yhä edelleen neuvostossa yksipuolisia tiukkoja päästötavoitteita tunnustamatta sitä, mikä karhunpalvelus siinä tehdään maailman puhtaimmalle tuotannolle. Pahinta on, että ministeri Ville Niinistö levittää suoranaista disinformaatiota ilmastopolitiikan vaikutuksista. Tammikuun 22. Radion Ykkösaamussa hän kommentoi komission ilmastopakettia, ja piti 40 prosentin vähennystavoitetta vaatimattomana. Eri mieltä saa toki olla, sitä on politiikka, mutta kuuntelin ristiriitaisin mielin ministerin perusteluita: ”Suomessakin on käynyt niin, että — kun päästökaupassa hiilen hinta on ollut niin alhainen ja me ollaan kompensoitu sitä (päästökauppaa) suurille energiaa kuluttaville yhtiöille veronkevennyksillä ja energiaveroleikkurilla, niin itse asiassa he ovat saaneet paljon rahaa ilmaiseksi Suomessa tällä hetkellä elikä ilmastopolitiikka on ollut pelkkää plussaa suurelle teollisuudelle.”
Juuri nyt päästöoikeuden hinta on alhainen, ja eurooppalaiset suuryritykset, jotka saavat mm. helpotusta energiaveroihin, ovat saaneet hengähtää. Monta vuotta ne ovat kuitenkin joutuneet kärsimään välittömästä kilpailuhaitasta, ja nuo uhkanäkymät ovat taas ilmeiset, koska EU:ssa rakennetaan kallista energiajärjestelmää.
Ilmastopolitiikka ei totisesti ole ollut pelkkää plussaa suurelle teollisuudelle. Pidän erittäin vastuuttomana, että kuvaamalla hyvin lyhyen aikavälin tilannetta ministeri antaa aivan väärän kuvan teollisuuden pitkän aikavälin vaikeuksista, joita ilmastopolitiikan kustannuksista on koitunut. Näin paljon ei kansaa saisi johtaa harhaan.
1 kommentti artikkeliin “Hiilivuoto”