Ilmastoylpeät

On ihan kätevää tilata aika ajoin kokeeksi Helsingin Sanomia. Siitä näet saa sen hyvän mielen, että kun tuo lehti kirjoittaa taas kerran viistosti tai asiantuntemattomasti, voi katkaista tilauksensa ja ottaa kantaa.

Ilmastopolitiikasta HS kirjoittaa pääsääntöisesti vihreän politiikan oppien mukaisesti, vain sen taloussivuilla voi havaita aiheen tiimoilta tervettä järkeä ja hyviä kysymyksiä.

Maanantaina Hesari otti pääkirjoituksessaan kantaa päästökaupan takapainottamisen eli backloadingin puolesta. Kirjoitus kuvasi hankkeen vastustajien motiiveja: ”Vastustajien mielestä nyt on täysin väärä aika asettaa lisärasitteita Euroopan teollisuudelle”, ja tiesi jatkaa: “Jos suhdannetilanteen annettaisiin määrätä, lobbaajien mielestä todennäköisesti milloinkaan ei olisi oikea hetki.”

Koska olen johtanut europarlamentissa vastustajien rintamaa, lienen oikea ihminen tulkitsemaan motiivejamme. Emme vastustaneet päästöjen vähentämistä sopimuksen mukaisesti, vaan sitä, että vähentäminen haluttiin tehdä kalliisti. Päätös nostaa EU-kansalaisten sähkönhintaa ja heikentää teollisuuden kilpailukykyä. Mielestämme siihen ei ole nyt varaa. Ilmastopolitiikan unohtamiseenkaan ei ole varaa, mutta samalla on kysyttävä, onko nykyisellä politiikalla mitään tekemistä päästöjen vähentämisen kanssa.

Juuri siitä pitäisi keskustella.

Taustaksi on todettava EU:n mittakaava ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa: vastaamme 10 prosentista globaaleista päästöistä. Vuonna2020 osuutemme on noin 8%, vuonna 2030 4%. Päästöjen kasvusta 90 % tapahtuu kehitysmaissa, joiksi myös Kiina ja Intia luetaan. Mitä teemmekin, sen tulisi olla sillä tavalla tehokasta, etteivät ponnistelumme valu hukkaan tai käänny meitä vastaan. Poliitikkona minun tulisi ajaa politiikkaa, jota tarvitsee katua mahdollisimman vähän.

Koko päästökauppakauden ajan vuodesta 2005 ongelmamme on ollut, että EU:n päästökauppa on tuottanut eurooppalaiselle teollisuudelle kustannuslisän, jota muilla ei ole. Euroopan teollisuus on ollut maailman puhtainta, jos ajatellaan päästöjä tuotantotonnia kohden. Käytännössä tällainen kustannuslisä antaa kilpailuedun saastuttavammalle tuotannolle, haluttiin sitä tai ei.

Se ei kuitenkaan sinänsä estä käyttämästä päästökauppaa EU:n sisäisenä vähennysmekanismina, kunhan sen vaikutus globaaliin kilpailuasemaan on ymmärretty ja vahingot minimoidaan.

Päästökaupan alkuperäinen idea oli etsiä kustannustehokkain tapa päästöjen vähentämiseen. Sen ei ollut tarkoitus olla erityisesti kallista tai edes halpaakaan vaan synnyttää markkinahinta ja auttaa sen puitteissa etsimään edullisin tapa vähentää päästöjä. Talouslama on vaikeuttanut monin tavoin EU:n tilannetta, mutta yksi helpottava piirre päästökaupassa markkinamekanismina tuli esiin: kun laman aikana kysyntä on alhainen, ovat hinnatkin alhaalla. Nyt kun hinta on alhainen, yhtäkkiä tämä mekanismi ei kelpaakaan, vaikka päästöt vähenevät entiseen tahtiin.

Päästöjen vähentämiseen hinta ei vaikuta lainkaan, sillä päästökauppadirektiivin mukaan päästöjen vähentäminen tapahtuu automaattisesti, kun markkinoilta poistetaan lineaarisesti päästöoikeuksia siten, että niiden määrä on nolla noin vuonna 2067.

Tämän seikan pitäisi antaa kenelle tahansa investoijalle aiheen satsata vähäpäästöiseen tekniikkaan. Lisäksi tavoitetta ennenaikaistetaan jos saadaan aikaan globaali sopimus.

Minun kysymykseni on: teemmekö Euroopalle ja maailmalle oikein, jos edistämme yksipuolista ilmastopolitiikkaa, joka on vieläpä laadultaan kallista, kuten nyt jotkut haluavat? Helsingin Sanomat tuntui olettavan, että se mitä nyt tehdään, on moraalisesti oikein ja sitä pitää jatkaa lamasta huolimatta.

Onko se? Juuri siitä pitäisi keskustella.

 

Tulokset eivät ainakaan häikäise. Yksi ilmastopolitiikan vaikeus on, että kriteeriksi on valittu tuotannon eikä kulutuksen päästöt.  Se mahdollistaa suuren itsepetoksen ja päästöjen kasvattamisen muiden kustannuksella. Euroopassa tämä on toteutunut: vaikka olemme vähentäneet päästöjämme asianmukaisesti, kyseessä ovat tuotannon päästöt. En voi arvioida mikä on syy ja mikä seuraus, mutta raaka fakta kuitenkin on, että kalliiden ilmastotoimiemme aikana Eurooppa on kasvattanut kokonaispäästöjään, kun kulutus otetaan huomioon. Me tuomme entistä enemmän muualta, ja tuonnin päästöt nollaavat tuotannossamme tapahtuneen vähennyksen.

Me emme voi tietää, mitä olisi tapahtunut ilman ilmastopolitiikkaa, mutta se ainakin voidaan sanoa, ettei mitään olennaisen hyvää ole saavutettu. Meillä ei olisi mitään aihetta suureen itsetyytyväisyyteen. Päästöt ovat kasvaneet globaalisti Kioton pöytäkirjan aikana. Ne ovat kasvaneet sekä absoluuttisesti että suhteellisesti. Edellinen on ymmärrettävää, jälkimmäinen ei. Kaikki viittaa siihen, että kasvu jatkuu.

Meillä on käsissämme oikea ongelma. Jokaisen, joka puolustaa nykyisiä ilmastotoimia, pitäisi kertoa, miksi päästöjen siirtäminen Euroopasta muualle pelastaa ilmaston. Jos ilmastotoimien nimissä EU saattaa taloutensa kuralle ja työttömyysluvut korkealle, mitä maailma hyötyi? Mitä “kunnianhimoa” siinä on? Sehän kertoo vain sen, ettemme tee oikeaa ilmastopolitikkkaa. Teemme EU:n vähähiilisyyspolitiikkaa ja matalan työllisyyden politiikkaa.

Share Button

08.heinäkuu 2013

07:31

3 kommenttia

  1. Päivitysilmoitus: Harry

  2. Päivitysilmoitus: kurt

  3. Päivitysilmoitus: Troy

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: