Vaalijännitystä

Tänään tulee tasan 14 vuotta siitä, kun osallistuin elämäni ensimmäisiin eurovaaleihin – itse asiassa ensimmäisiin vaaleihini ylipäänsä. Vuosipäivän kunniaksi julkaisen vaalitunnelmia kuvaavan pätkän kirjastani Olkapäämepin kantapääkausi (WSOY 2002). Jos ehdin joskus kursia uuden kirjan kokoon, sen nimi on todennäköisesti vähemmän outo. “Blogatessa roiskuu” on vahvoilla.

“Jännitin vaalitulosta 10 minuutin ajan, enempää en olisi kestänytkään. Tämä tapahtui 4. kesäkuuta kuunnellessani radiouutisista vaaligallupia, ja tunne yllätti minut täysin. Nimeäni ei mainittu läpipääsijänä, mutta sitä olimme osanneet odottaakin, koska kampanja oli kestoltaan lyhyt ja huipentui loppua kohden. Tiedotusvälineetkään eivät kiinnostuneet eurovaaleista ennen kuin viime metreillä, sillä eduskuntavaalien jälkeinen vaaliväsymys oli selvästi ilmassa, ja toisaalla pelattiin jo presidenttipeliä.

Siihen asti olin ollut rauhallinen kuin lehmä, mitä Jorikin monet vaalit nähneenä osasi ihmetellä. Mutta yhtäkkiä en halunnut hävitä; pelkäsin syyllisyydentuntoa pettymyksestä, jonka tuottaisin monelle puolestani työtä tehneelle. Tunne oli niin sietämätön, että päästäkseni siitä piti rukoilla kuin lapsi.

Stoalainen tyyneys palasi ja kesti vaaliyöhön saakka. En tiedä, voinko koskaan vastaisuudessa nauttia sellaisesta luksuksesta. Luultavasti se oli sokeaa aloittelijan ylellisyyttä. Henkilökohtaisesti en toivonut erityisesti mitään, kun en osannut kuvitella mitä odottaa. Jos menisin läpi, se olisi hienoa. Jos en, saisin säilyttää elämäntyylini. Eihän elämänsä ensimmäisissä vaaleissa epäonnistunutta voi pitää varsinaisena häviäjänä. Vielä ei voisi sanoa, että äänestäjät hylkäsivät.

Vaalivalvojaisissa klassista jännitystä kasvattavaa, kertyvää ääntenlaskentaa ei ollut. Suomi pysytteli muun Euroopan rytmissä, eikä äänimääriä saanut paljastaa ennen kuin Italian vaalihuoneistot olivat sulkeutuneet. Tulos julkistettiin siis kertarysäyksellä kello 23. Itseäni on jälkeenpäin ihmetyttänyt oma ilmeeni A-studion dokumentissa tuolla hetkellä: mitään ei tapahtunut naamalla, yksikään lihas ei värähtänyt, silmissä ei liikettä. Aivan kuin en olisi käsittänyt.

Tällaista ei tapahdu yleensä minulle, oli ensimmäinen ajatukseni. Olen niitä, joiden kohdalla maito loppuu kahvijonossa kesken ja kahvilan vessasta paperi, kesäloma osuu sadepäiviin, ja bussi, jonka kyytiin nousen, ajaa varikolle. Törmäilen ovenpieliin, kompastun johtoihin, lyön pikkuvarpaani tuolinjalkaan ja kyynärpäähermon pöydänkulmaan sekä linksautan nilkkani lenkillä. Tilastollisesti katsoen en arvatenkaan muodosta mitään onnetonta poikkeusta, mutta mielenlaatuni kertoo katsantotavastani. Sillä asenteella ei ole tapana voittaa vaaleja. Paitsi ehkä Suomessa?

Heti seuraava ajatus surikin jo ennätysmäisen alhaista äänestysprosenttia: mitähän olen mennyt mokaamaan? Vasta pari päivää myöhemmin, syntymäpäivänäni, tajusin kunnolla tapahtuneen, kun kaikki neljä sisarustani tulivat juhlimaan. Ne olivat iloiset juhlat.

Vaaliyön jälkeisenä maanantaina 14.6. alkoi todellinen pyöritys. Koti täyttyi kukista ja sähkeistä. Pääsin suihkuun myöhään iltapäivällä, sillä puhelimet soivat lakkaamatta ja olin vielä liian tottelevainen puhelimen äänelle.

Yksi halusi Karjalan takaisin. Toinen tarvitsi pesukoneen. Kolmas tarjoutui avustajakseni: ”Kun katselin sinua eilen, tajusin että tarvitset avustajan”. Avustaminen tarkoitti rukoustaistelua. Hän rukoilisi puolestani, jos maksaisin palkkaa; siinä hän olisi voimallinen ja kokenut. Selitin, etten oikeastaan usko maksullisen rukouksen tehoon, aihehan oli aikoinaan hajottanut kristikunnan. Puhuja ei lannistunut, sillä Herra oli kehottanut soittamaan. Nykyisellä kokemuksella sanoisin, että jos Herran kehotukseen vetoavat soittajat tietäisivät, miten taajaan käytetty tehoste se on, he ehkä miettisivät sanavalintaa. On ilmeistä, että joskus tuo nimi lausutaan turhaan.”

Elämme nyt hyvin toisenlaisia aikoja kuin 90-luvun lopulla. Silloinkin oli kriisejä, mutta ei tällaista yhtä syvää vetelikköä, joka nielee lähes kaiken huomion. Vaalien alla ehdotin vuonna 1999, että europarlamentti voisi olla jonkinlainen arvokeskustelun foorumi. Nyt koko heitto hymyilyttää, eikä se johdu siitä ettenkö pitäisi arvokeskustelua yhä tarpeellisempana. Meillä ei vain tunnu löytyvän resursseja siihen.

Eikä aikaakaan. Euroopan parlamentin rooli on muuttunut merkittävästi: mepeillä on valtaa, usein mielestäni kohtuuttomastikin. Yksittäinen meppi voi vaikuttaa lainsäädäntöön merkittävästi enemmän kuin kansanedustaja tai jopa ministeri, näkökulmasta riippuen hyvää tai pahaa. Siksi eurovaalit ovat erittäin strategiset, ja poliittisten puolueiden kannattaa suhtautua niihin kaikella vakavuudella. Muun muassa siksi, että siellä päätetään suomalaisista työpaikoista.

Share Button

13.kesäkuu 2013

05:55

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: