Puhe euron tulevaisuudesta voi kuulostaa liian monimutkaiselta ja hankalalta vapun jälkeisenä aamuna, tai jopa muinakin aamuina, mutta se kuuluu kaikille. Tässä kuussa tulee kolme vuotta sitä kun Kreikan kriisi konkretisoitui ja ensimmäistä pelastuspakettia alettiin laatia. Sen jälkeen olemme EU:ssa keskittyneet talouskriisiin. Politiikka on huomiotaloutta ja nyt huomion on vienyt talous.
Eurokriisin yhteydessä on puhuttu usein ns. euron valuviasta. Kun raha- ja finanssipolitiikkaa tehdään eri osoitteissa, ensimmäistä eurotasolla, toista kansallisella, on pakko hyväksyä, ettei nopeisiin toimiin ole poliittista mandaattia.
Tilanne on aiheuttanut hankalan noidankehän. Eurooppalaisia päättäjiä on arvosteltu siitä, etteivät he ole kyenneet reagoimaan riittävän nopeasti yrittäessään padota velkakriisiä markkinoiden epäluottamuksen kasvaessa. Mutta vaadittu nopea toiminta on mahdotontakin, kun valtuuksia ei ole. Siitä, minkä piti olla poliittista lihasvoimaa ja yhdentymisen luomaa dynamiikkaa, tulikin kriisioloissa ongelma: massa ei silloin enää vakauta vaan on pelkkää painoa ja kankeutta. Talouskriisi toisin sanoen paljasti sen euron vakavan valuvian, jota emme hyvinä aikoina olleet ymmärtäneet.
Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä linjasi viime viikolla Keskustan puoluevaltuustolle suhdetta euroon. Minun täytyy tunnustaa, että puhetta lukiessani ymmärsin hyvin Sipilän kasvavan suosion. On harvinaista herkkua, että joku poliitikko puntaroi europolitiikkaa niin kiemurtelemattomasti. Suoruus on arvostettavaa, ihmiset ansaitsevat rehellistä puhetta.
Sipilä listasi kolme vaihtoehtoa: Yhtäällä on eurosta eroamisen tai sen hajoamisen mahdollisuus, toisaalla on liittovaltiokehitys sen pelastamisoperaatiossa. Sitten hän nimesi oman vaihtoehtonsa, jota hän kutsui käytännönläheisen integraation tieksi: kyllä eurolle, ei liittovaltiolle. Sipilä tiivisti: ”Haluamme säilyttää EU:n ja euron, Unioni on meille itsenäisten valtioiden liitto.”
Siinä tuli toinen syy hänen suosioonsa. Sipilä puki sanoiksi sen, minkä useimmat suomalaiset haluaisivat kuulla ja haluaisivat olevan totta. Me haluamme säilyttää euron ja sen edut, kuten matalan korkopolitiikan ja kaupanteon helppouden yhteisvaluutan merkeissä, mutta emme halua liittovaltiota. Ennen kaikkea me suomalaiset emme halua systeemiä, jossa me joudumme vastuuseen muiden velkaantumisesta ja huonosta taloudenhoidosta. Tuosta on helppo pitää.
Minun on kuitenkin jatkettava rehellisyyden arvostamista. Pahoin pelkään, ettei tätä Sipilän peräänkuuluttamaa vaihtoehtoa ole enää olemassa. Tahtoisin, että se olisi. Pelkään, ettei sitä ole.
Euron pelastaminen nykytilanteessa lisää väkisinkin yhteisvastuuta ja vastikkeettomia tulonsiirtoja muualle. Ainoa vaihtoehto, joka EI käytännössä sisällä kasvavaa yhteisvastuullisuutta, on euroalueen jonkinasteinen hajoaminen. Asioiden logiikka on muuttunut siten, ettei enää ole syytä uskotella muuta. Jos talousunioni halutaan pitää kasassa, tietynlaista velkojen yhteisvastuullisuutta ja talousunionia on pitkällä tähtäimellä vaikea väistää.
Nämä ovat epämukavia totuuksia. Mieluisaa vaihtoehtoa ei ehkä ole. En yritä neuvoa, mitä noista kahdesta pitää valita, mutta olisi hyvä tunnistaa asetelma rehellisesti. Kansa päättäköön, mutta tosiasioiden valossa. Itse ajattelen, että muiden velkojen maksamisesta seuraa pitkällä tähtäimellä moraalikato, siksi se on mahdottomuus. Paasikivi, johon Sipiläkin vetosi, muistutti, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Tekisi mieleni lisätä: täysimääräinen tunnistaminen ja tunnustaminen. Muu on ongelmien pitkittämistä.
Matala korko on aiheuttanut asuntokuplan. Koko Eurokriisi on matalan koron syytä. Miksi silloin haluamme säilyttää matalan koron? Kukaan ei voita mitään, jos korko on matala.