Kolumnit ja artikkelit

22.helmikuu 2013 - 11:14

Ilmastoagnostikko

Politiikka on kovaa peliä. Tällä viikolla kävi niinkin, että brittiläinen Guardian-lehti tiesi kertoa, että olen ilmastoskeptikko. Sehän on se pahin leima, jonka ihmiseen voi lyödä, kun neuvostovastaisuus ei enää toimi.

Syytös liittyi päästökauppamietintöön, jossa vastaan ryhmäni kannasta. Asia on Suomellekin erittäin tärkeä; esimerkiksi terästeollisuus pelkää tästä rikkidirektiivin kaltaista lisälaskua. Komissio haluaisi valtuudet vetää päästöoikeuksia markkinoilta pois nostaakseen niiden hintaa. Tällä hetkellä päästöoikeuksien hinta on hyvin alhainen, jopa siinä määrin, ettei tilanne kannusta ympäristöinvestointeihin. Päästöoikeuksien leikkaaminen nostaisi automaattisesti sähkön hintaa.

En ole koskaan ollut mikään päästökaupan ihailija, mutta vielä ongelmallisempaa on tulla väliin ja luoda ennustamaton ilmapiiri, jossa lainsäätäjä antaa ymmärtää, että se voi milloin tahansa tulla ja muuttaa kuviot. Eiväthän päästömarkkinat toimineet huonosti hinnan pudotessa alas; niin pitikin käydä – kyseessä oli laman luonnollinen seuraus.

Liuskekaasuvallankumouksen myötä energiapeliä pelataan maailmassa aivan uusin ehdoin. Kun kilpailijoillamme sähkönhinta halpenee uuden energialähteen vuoksi, me emme voi enää perustaa omaa ilmastopolitiikkaamme alati nousevaan sähkönhintaan. Sen täytyy olla jotakin muuta. Euroopan talous yskii nyt todella pahasti, ja hinnannosto vie työpaikkoja entisestään muualle.

Tästä kiistasta oli kyse, kun sain skeptikon leiman rintamalinjojen välisessä taistelussa. Olen todellakin ollut skeptinen, mutta skeptisyyteni on kohdistunut itseämme syrjivään ilmastopolitiikkaamme.

Kukaan järkevä ihminen ei näet kyseenalaista ilmaston muuttumista, ilmasto on muuttunut aina. Kukaan järkevä tutkija ei myöskään kyseenalaista ihmisen toiminnan vaikutusta ilmastoon, sillä se tapahtuu monella eri tavalla maankäytöstä kaupungistumiseen ja fossiilisten energian hiukkaspäästöjen tupruttamiseen saakka. Kukaan vakavasti otettava tutkija ei niinikään kyseenalaista hiilidioksidin lämmittävää vaikutusta, sillä se on luonnonlaki, jonka jo Svante Arrhenius havaitsi 1800-luvun lopulla.

Kysymys kuuluu, onko hiilidioksidin vaikutus sen kokoinen, että sillä on ratkaisevaa merkitystä auringon ja valtamerisyklien rinnalla. Onko se niin suuri, että kalliit politiikkatoimet ovat perusteltuja? Hiilidioksidiin keskittyminen on vienyt huomiota monilta vakavilta ympäristöongelmilta. Yksi niistä on fossiilisesta poltosta tuleva jäätikköjä sulattava noki, black carbon.

Olen ajatellut, että hyvän poliitikon kannattaisi oikeastaan olla ilmastoagnostikko. Periaatteessa sama, mihin tulokseen tiede päätyy yksityiskohdista: jos tekee kyllin hyvää lainsäädäntöä, ei tarvitse asettua millekään puolelle – paitsi harkinnan ja laadun puolelle. Ympäristöpolitiikan pitäisi olla sen verran robustia, jämäkkää, ja laadultaan hyvää, ettei se kompastu tieteen epävarmuustekijöihin ja näkemyseroihin. Ja missään nimessä se ei saisi rangaista parhaita tekijöitä.

(Kolumni julkaistu Nykypäivässä 22.2.13)

Share Button