Arvoisa puhemies, puhun rikkidirektiivistä Suomen edustajana, maani näkökulmasta. Kyseessä on kurja esimerkki siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen. Päätös merkitsee miljardien lisälaskua maailman puhtainta kärkeä edustavalle vientiteollisuudellemme. Virhe tehtiin jo IMOssa, jossa asetettiin 45-kertainen ero Itämeren ja Välimeren laivaliikenteen rikkipäästörajoille, ja nyt direktiivi vahvistaa tuon kilpailuvääristymän. Itämerellä, Pohjanmerellä ja Englannin kanaalissa polttoaineen rikkipitoisuus pudotetaan nykyisestä 1,0 prosentin rajasta 0,1 prosenttiin jo vuonna 2015, kun taas Välimerellä sallitaan polttoaineille 4,5 prosentin pitoisuus vielä vuoteen 2020 saakka. Erityisesti tämä on isku Suomelle, jonka viennistä 90 prosenttia turvautuu laivaliikenteeseen. Merirahtien hinnat nousevat Suomessa kerralla 30–50 prosenttia. Nykyisellä öljyn hintatasolla se merkitsee pysyvää vuosittaista 600 miljoonan euron lisäkustannusta, vastaten 9 000 työpaikkaa vuodessa. Globaalistikin Eurooppa olisi seuraavat 5–10 vuotta jopa yli 30-kertaisesti tiukemman sääntelyn piirissä kuin muu maailma.
Jos EU olisi sanojensa mittainen, se ilmaisisi hylkäävän kannan päätöksille, joissa luodaan systemaattista kilpailuvääristymää markkinoillemme. Vertailun vuoksi otan esimerkin pankkisektorilta. Kuvitelkaa vaikkapa Saksan viiden vuoden lainakorko – 0,35 prosenttia – 45-kertaisena: siitä tulisi 15,75 prosenttia. Vastaisiko tämä käsitystämme level playing field istä? Rajat voivat olla vaikka kuinka tiukat, kunhan ne koskevat kaikkia. Kilpailuvääristymien luominen lainsäädäntöön on virhe, koska se merkitsee ympäristön tappiota. Saastuttaja saa silloin aina kilpailuedun. Useimmat suomalaismepit halusivat siirtymäaikaa tälle direktiiville, selvän signaalin IMOlle, että päätös pitää korjata.
