Ihme, jota hipaisemme

Rukouksella parantuminen on aihe, joka jakaa mielipiteitä, omianikin. Olen tavannut niitä, joiden kipu ja tauti jäi kirkon alttarille. Mutta olen nähnyt myös koko joukon itsepetosta, joskus myös suoranaista sumutusta. Mieli tekisi saattaa jonkinlaisen hengellisen kuluttajansuojalain piiriin sellaiset saarnamiehet, jotka käskevät ihmisiä keskeyttämään lääkityksensä ja sitten häipyvät paikkakunnalta kantamasta vastuuta sanoistaan.

Mutta uskonko oikeasti siihen, että rukous voi parantaa? Olen kriittinen nähtyäni hengellistä teatteria, jossa Jumalan luvataan parantavan kaikki ja jossa kokousväki toimittaa hyödyllisen idiootin roolia. Tästä huolimatta pidän paranemista mahdollisena. Kuinka edes voisimme rajoittaa Jumalaa, että tässä on rukouksen laji, johon hänen ei ole asiallista vastata. Hän tekee mitä tahtoo, tai jättää tekemättä, ja selityksiä ei voi vaatia.

Moni rukouksesta avun saanut on varmaankin pohtinut samaa kuin minä. Kertominen nolottaa: ei tehdä tästä mitään numeroa. Milloin on oikea aika todeta asia? Entä jos vedän johtopäätökset liian nopeasti ja kohta olenkin taas sairas. Mutta kuinka kauan on kohtuullista odottaa? Kunnes vanhenen ja kuolen? Ehkä minun on siksi kohtuullista tunnustaa, mitä tapahtui kaksikymmentä vuotta sitten.

Kolmen raskauden ja synnytyksen jälkeen selkäni petti. Noin kerran kuussa pienten lasten äidistä tuli liikuntakyvytön moneksi päiväksi. Diagnoosi oli välilevyn rappeuma. Ajatus työstä, jossa matkustetaan, olisi tuntunut utopistiselta. Kipu oli hirveä, leikkausjonot loputtomat, ja vahvat kipulääkkeet pelottivat.

Kerran menin Meilahden seurakunnan tavalliseen Sanan ja rukouksen iltaan, jossa sai pyytää esirukousta kirkon alttarilla. Ujona ihmisenä en halunnut olla vaivaksi kenellekään. Mutta sitten mietin, onko minulla oikeutta määritellä itseäni selkäsairaaksi, ellen edes ole pyytänyt apua. Lisäksi mietin Paavalin sanoja (1.Kor. 14: 26) ”Kun kokoonnutte yhteen, jokaisella on jotakin annettavaa.” Ajattelin, että minulla ei ole tällä kertaa muuta kuin polttava kipuni, annan sen. Menin eteen.

Eräs mieshenkilö rukoili puolestani ja laittoi käden selälleni. Hän kysyi tunnenko mitään. Nolona sanoin, etten tunne kuin kovan kipuni, kiitin rukouksesta ja menin kotiin.

Aamulla heräsin kummaan havaintoon. Missä oli kipu ja jäykkyys? Nostelin lapsia, menin kasvimaalle, hääräsin hämmästyneenä koko päivän. Kipu oli poissa, eikä se tullut sellaisena koskaan takaisin. Pienemmät vaivat opin hallitsemaan. Elämäni muuttui täysin.

Muutamaa vuotta myöhemmin menin politiikkaan, ja sain katkeran sähköpostin tältä samaiselta mieheltä. Hän haukkui minut yltä päältä: puoluevalintani oli typerä. Kiitin viestistä ja kerroin parantuneeni silloin kirkossa. Kului aikaa, eikä seuraavakaan poliittinen siirtoni miellyttänyt. Sain taas sarjan haukkumakirjeitä ja ennustuksen, että teen täydellisen mahalaskun vaaleissa. Kiitin ja myönsin, että ilman hänen rukouksiaan en olisi näissä hommissa.

Tämä kaikki on niin täydellisen hurmaavaa. Jumalan lahjoja ei kukaan omista. Jos omistaisimme, velkoisimme niitä takaisin, kun lahjan saajan näkemys tai elämänkulku ei miellytä. Mutta Jumalan valtakunta on ihme, jota hipaisemme. Hän antaa lahjat yhteyteemme, jotta lohdutus virtaisi välillämme ja jotta kukaan ei luulisi omistavansa sitä, mikä tulee taivaasta. Apu ja lohdutus annetaan, jotta me antaisimme sitä eteenpäin.

Minulle jää vain yksi miettimisen aihe: käytänkö saamani lahjat oikein?

(Kolumni Askel-lehdessä)

Share Button

19.elokuu 2012

08:45

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: