Kolumnit ja artikkelit

21.syyskuu 2011 - 04:51

Presidenttijännitystä (Maaseudun tulevaisuus)

Olen aina pitänyt presidentinvaaleista yli kaiken. Seitsemänkymmentäluvulla niiden poissaolo ja näennäisyys sai nuoren koululaisen tuohtumaan ja kiinnostumaan politiikasta, kahdeksankymmentäluvulla saatiin esimakua suorasta kansanvaalista, yhdeksänkymmentäluvulla alkoi tuntua, että voi tapahtua mitä vain, ja 2000-luvulla tapahtuikin. Tarja Halonen selätti kaikki ennusteet vuonna 2000, ja samaa voi oikeastaan sanoa Sauli Niinistöstä vuonna 2006: hän melkein voitti – ja vaalipäivän äänillä olisi voittanutkin.

Presidentinvaalit vaikuttavat selkeiltä, mutta samalla äänestäjää voi hassuttaa teemoilla, jotka eivät tarkkaan ottaen presidentin toimivaltaan kuulu. Näinhän tapahtui vuonna 2000, jolloin muka ratkaistiin hyvinvointivaltion tulevaisuus. Toki jokainen sitä kannattaa. Mutta yhtä hyvin teemaksi olisi voitu valita saunan virkistävä vaikutus.

Enkä ollenkaan kiistä, etteikö presidentti voisi vaikuttaa tärkeänä arvokeskustelijana mihin tahansa, jos hän sellaiseen antautuu – myös hyvinvointivaltion vahvistamiseen. Viime vuosien aikana on kuitenkin tuntunut siltä, että kilpailun arvokeskustelusta voitti vuoden 2006 vaalien häviäjä. Voittaja hävisi jonnekin Linnan uumeniin. Ja kävi Sauli Niinistölle vaaleissa sitten miten vain, tosiasiallisesti hän on jo ollut eräänlainen välikauden presidentti ja nauttinut presidentillistä huomiota ja arvovaltaa.

Lopputulos näyttää tällä kertaa aika selvältä. Mutta on todettava, että kaikissa ehdokkaissa on puolensa. Lipponen tuo keskusteluun tasoa, Väyrynen ällisteltävää. Biaudet’n ja Essayahin (jos tämä lähtee) valttikortti on edelleen sukupuolessa: huippukokouksissa suomalainen naispresidentti saisi vielä pitkään loistaa tärkeimmän kansainvälisen tähden vieressä. Soinin ehdokkuudesta hyötyy koko Suomi, koska hän pakottaa muut suorapuheisuuteen, ja Haavisto, kokenut konfliktiasiantuntija, muistuttaa presidentti-instituution merkittävistä mahdollisuuksista maailmalla, myös presidenttikauden jälkeen. Ihmettelenkin, miksi kukaan haluaisi presidenttikaudelle toistamiseen: eikö maailman paras ammatti olisi olla entinen presidentti ja saada parantaa maailmaa sen jälkeen arvovallalla varustettuna mutta rasitteista vapaana?

Kunnioitan kaikkia ehdokkaiksi vaivautuvia. Vain yksi voittaa, mutta moni liiskautuu julkisuuden myllyssä tohjoksi, isänmaan edun nimissä, kun presidenttiehdokkaita vertaillaan kellonperiä, puhelahjoja ja roskasankoja myöten. Elleivät ymmärrä kieltäytyä. Mutta vaikka kieltäytyisivätkin, kulutus suorassa kansanvaalissa on kova.

Yhtenä rankimmista taisteluista muistan vuoden 2000 keskustelun, jossa Ahoa arvosteltiin kännykkä-isyydestä ja Halosta yksinhuoltajuudesta.

Esko Ahoa syytettiin kohtuuttomin perustein – etenkin kun ottaa huomioon, että Ruotsin edesmennyttä ulkoministeriä Anna Lindhiä ylistettiin samasta syystä: ihana äiti, kun jaksoi soitella lapsilleen ja kysellä kuulumisia. Aho saattaisikin olla presidentti, jos hän puolustautumisen sijasta olisi vain huokaissut, että ”kun niitä lapsia on niin penteleen ikävä – soittokin lohduttaa”. Moni suomalainen olisi tuntenut piston sydämessään: juuri näin, tuohan puhuu minusta.

Kun Tarja Halonen puolestaan vastasi tv:n vaalitentissä kummasteluihin yksinhuoltajuudesta sanomalla, että ”kun aina ei käy niin kuin toivoisi”, tiesin samalla hetkellä, että tällä kertaa käy juuri niin kuin hän toivoo: hän voittaa. Sillä lauseella hän kosketti kaikkien meidän tunteita, jotka tiedämme tuon kipeästi todeksi.

Voittaja oli se, joka uskalsi olla heikko.

(Maaseudun tulevaisuus 16.09.2011)

Share Button