Kolumnit ja artikkelit

02.maaliskuu 2011 - 22:00

Minä kuolen, laki jää (Askel)

Olin vasta kymmenvuotias, kun luin romanialaisen pastorin Richard Wurmbrandin kirjan Kristus rautaesiripun takana. Kirja kertoi kristittyjen vainoista ja kidutuksista vankilassa kommunistivallan aikana. Se avasi minulle maailman, jossa uskolla Jumalaan oli kova hinta. Lapsenuskoni sai haasteen. Olin oppinut, että Jeesus antaa aivan erityisen syyn elää. Nyt ymmärsin, että hän saattoi antaa myös aivan erityisen syyn kuolla. En enää koskaan sen jälkeen mennyt hammaslääkäriin miettimättä, kestäisinkö minä kipua murtumatta, jos asuisin maassa, jossa uskomisesta Jeesukseen rangaistaan. Opettelin menemään jalkopäähän ja keskittymään varpaisiin, kun suuhun sattui. Se ei ehkä ollut terveellisintä ajateltavaa kymmenvuotiaalle, mutta luulen etten suuria vammojakaan saanut. Elämää ja uskoa se kuitenkin vakavoitti.

Nuorena valitsin opiskelupaikkanikin sen mukaan, että sain matkustaa Itä-Euroopan poikki ja tavata näitä kärsiviä ihmisiä, ehkä joskus jopa auttaa. Kuulin mummojen tarinoita ja söin heidän makeita hillojaan teen kanssa. Ymmärsin, että Wurmbrandin kohtalon kokeneita ihmisiä oli tuhansia. Myöhemmin ymmärsin, että heitä on miljoonia. Kummallista, että tiedämme ja puhumme siitä niin vähän.

Euroopan parlamentissa reagoitiin vainoon äskettäin, kun viimeaikaiset hyökkäykset Lähi-idässä ja erityisesti Irakissa ja Egyptissä tulivat tietoon. Sen seurauksena parlamentti hyväksyi päästöslauselman, joka nosti esiin erityisesti kristittyihin kohdistuvan väkivallan. Kristittyjen kokeman vainon erillinen esiin nostaminen ei todellakaan johtunut puolueellisuudestamme. Päinvastoin se johtuu siitä, että tämä suurin vainottujen ryhmä unohdetaan Euroopassa helpoimmin. Uskontonsa vuoksi tapetuista ihmisistä 75 prosenttia on kristittyjä. Viime vuosisadalla kristittyjä kuoli uskonsa vuoksi enemmän kuin aikaisempina 1 900 vuotena yhteensä.

Tapasin muutama päivä sitten Washingtonissa yhden vainotun kristityn. Pakistanin vähemmistöministeri Shahbaz Bhatti on maansa uhatuin mies. Hänen kuolemansa on luultavasti vain ajan kysymys. Kun kuuntelin häntä, tunnelma oli kuin Apostolien teoista. Hänelle on langetettu 10 kuolemaantuomitsevaa fatwaa, hänen tappamisestaan on luvattu suuri palkkio, eri ääriryhmät ovat esittäneet hänen tappouhkauksiaan, ja mielenosoituksissa häntä esittäviä nukkeja on poltettu. Hänen isänsä kuoli tammikuussa sydänkohtaukseen saatuaan poikaansa koskevan uhkaussoiton. Shahbazin rikos on se, että hän vaatii muutosta jumalanpilkkalakiin, joka on sorron väline. Täydellinen mielivalta vallitsee, kun yksityinen ihminen voi hankkia toiselle kuolemantuomion väittämällä, että tämä pilkkasi profeettaa tai moskeijaa. Näyttöä ei tarvita, sana riittää. Viimeksi tällaisen kohtalon sai pakistanilainen kristitty viiden lapsen äiti Asia Bibi.

Shahbaz tiesi elämäntehtävänä jo lapsena. Koulutoverit kiusasivat ja pahoinpitelivät 12-vuotiasta, joka laittoi ilmoitustaululle kutsun raamattupiiriin. Hän ei pelästynyt vaan teki haavan sormeensa ja kirjotti seuraavan kutsun verellään sanoen, että on valmis vuodattamaan sen viimeiseen pisaraan. Hän sanoo pyytäneensä Jeesukselta armoa, että hänen ei tarvitsisi kuolla vanhuuteen tai sairauteen vaan hän saisi kuolla Jeesuksen tähden.

Bhattilla on pari unelmaa. Hän arvelee kuolevansa pian, mutta asenne on käytännöllinen: “Yritän muuttaa sillä aikaa lakeja oikeudenmukaisiksi niin paljon kuin pystyn. Minä lähden, mutta laki jää, ja se vaikuttaa miljoonien elämään.” Toinen unelma on kristittyjen yhteys: “Heidän pitäisi tajuta mitä koko ajan tapahtuu, heidän pitäisi olla toistensa tukena. Kristityt ovat maailmassa suuri vaikuttava joukko, mutta miksi he eivät huomaa ja välitä, kun heidän sisariaan raiskataan ja veljiään tapetaan?”

Paavali muistutti, että kristityt ovat samaa ruumista, ja kun yhteen osaan sattuu, se tuntuu toisessakin. Sanavalinta merkittävä: ruumis, ei jokin aineeton ja eteerinen sielu. Tämän pitäisi sattua, tuntua meissä. Ruumis suuntaa huomion konkreettiseen huolenpitoon ja välittämiseen: tavoite on, että jossakin jokin muuttuu, jossakin aukenee vankilan ovi, jossakin täyttyy vatsa tai jossakin yksinäinen saa seuraa. Se nostaa arkisen toiminnan suureen kunniaan, ei tekijöiden tähden vaan lopputuloksen vuoksi.

(Kirjoitin tämän kolumnin 12.2.11. Kolumnin ilmestyessä Shahbaz Bhatti oli jo kuollut – hänet murhattiin autoonsa 2.3.11)

Share Button