Ilmastokampanja Polttava kysymys on jakanut eduskuntavaalien ehdokkaat vuohiin ja lampaisiin sillä perusteella, miten he suhtautuvat ideaan ilmastolaista. Kampanja pyytää ehdokkailta yksinkertaista vastausta: kyllä vai ei ilmastolaille, joka velvoittaisi kasvihuonekaasupäästöjen sitovaan vuosittaiseen vähentämiseen.
Edellisessä blogissani käsittelin aihetta ja perustelin, miksi idea lineaarisesta vähentämisestä ei ole viisas vaan peräti vahingollinen. Lupasin jatkaa puhumalla kampanjan keinoista: kuinka realistinen on hanke, johon Suomea oltaisiin sitomassa.
Ymmärrän ehdokkaiden kaihon vastata kyllä – hyviä asioita tuntuu hyvältä kannattaa. Itsestänikin on hankalaa ja epämukavaa kritisoida hanketta, jota lukuisat hyvää tarkoittavat kansalaisjärjestöt ovat tukeneet, mukaan lukien vaikkapa kaksi entistä työnantajaani, Kirkon Ulkomaanapu ja Plan. Ja ymmärrän, ettei kehityskysymyksiin erikoistuneen järjestön tarvitsekaan välttämättä olla asiantuntija energiakysymyksissä – saa mennä naiivisti hieman metsäänkin, kun sentään tarkoittaa hyvää. Ymmärrän myös tiettyjen yhden asian puolueiden kannatuksen hankkeelle.
Mutta sitä en voi ymmärtää, että kuinka esimerkiksi valtionhoitajapuolueen realismiin kouliintunut SDP on voinut asettua ilmastolain taakse. Jutta Urpilaisen ja Mikael Jungnerin tämä linjaus paaluttaa tanakasti unelmahöttöosastolle. Jos nämä eivät hätkähdä, luulisi vähintäänkin Paavo Lippostanolottavan demareiden puolesta. Tässä valossa ei ole mikään ihme, että sieltä valuu vana persuihin.
Ilmastolakikampanjan tärkein kysymys on: millä keinoin. Jos esittää haasteen, pitäisi olla realistinen käsitys keinoista. Omista keinoista, niistä joita on tiukan paikan tullen vieläpä valmis kannattamaan.
Uskon kyllä hiilineutraalin Suomen mahdollisuuksiin 40 – 50 vuoden päässä, mutta innovaatiot ovat vasta nurkan takana eikä nykykeinoin tuloksia synny. Jos vaadimme lineaarista vähentämistä nyt, voimavarat kuluvat siihen eikä tuleviin ratkaisuihin. Mieluumin pitää luoda tiekartta ja sitoutunut suunnitelma, millaisin lähivuosien ja -vuosikymmenten energiainvestoinnein vähäpäästöiseen Suomeen päästään.
Suomessa voimalaitoskanta vanhenee kovaa vauhtia samalla, kun yhteiskunta sähköistyy kaiken aikaa lisää. Loviisan ykkös- ja kakkosreaktorit sulkeutuvat vuoteen 2030 mennessä. Lisäksi halutaan korvata sähkön tuonti (n. 12-15 TWh) erityisesti Venäjältä. Tarvitaan siis uusia suomalaisia voimalaitoksia. Sellaisia voimalaitoksia, joista aiheutuu fossiilisia CO2-päästöjä, ei tietenkään pitäisi rakentaa.
Mitä ne keinot sitten ovat? Juuri tätä pitäisi kysyä ilmastolakia vaativilta.
Energiansäästöä ja energiatehokkuuden parantamista kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla on koko ajan edistettävä ja tuettava. Tarvitsemme joustoa mahdollistavia älykkäitä sähköverkkoja, uusia prosessitekniikoita ja prosessien optimointia. Näiden mahdollisuuksia päästöjen vähentämisessä ei ole kuitenkaan syytä liioitella. Näin pystytään ehkä leikkaamaan energiantarpeen lisäys, mutta mikään ei vielä viittaa enempään.
Hiilidioksidin talteenotto ja varastointi ei ole vielä teknisesti tai kaupallisesti koettua tekniikkaa, eikä sen uskota tulevan realistiseksi vaihtoehdoksi Suomessa ainakaan pariinkymmeneen vuoteen. Esimerkiksi Fortum on luopunut Porin hiilidioksidin talteenottolaitoksen kehittämisestä, ilmeisesti talouden ja teknologiaepävarmuuden vuoksi. Oma kysymyksensä on talteenotetun hiilidioksidin varastointi. Myös ympäristöjärjestöt ovat usein suhtautuneet innottomasti tähän teknologiseen ratkaisuun.
Lähivuosikymmeninä jäävät jäljelle uusiutuvat ja ydinvoima. Ja kun samat tahot, jotka vaativat ilmastolakia, vastustavat ydinvoimaa, se jäänee kampanjaväen laskelmien kuvioista pois?
Aurinkosähköstä ei Suomessa ole suuren mittakaavan vaihtoehdoksi ainakaan vuoteen 2030 mennessä. Nytkin tammikuussa Suomessa aurinkotunnit vaihtelivat 2 -12 tunnin välillä koko aikana. Kun tarve lämmitykseen on suurin, ei aurinkoenergiaa ole saatavilla. Saharaan spekuloitu Euroopalle energiaa tuottava aurinkovoimala tuntuu sekin yhä utopistisemmalta, mitä epävakaammaksi alue muuttuu.
Tuulivoimasuunnitelmia on useilla yhtiöillä yhteensä monen tuhannen megawatin verran. Tuulivoimarakentamisessa ajaudutaan fossiilista energiaa usein vaativan säätövoiman lisäksi uusiin ympäristöongelmiin. Tästä on esimerkkinä keskustelu siitä, vaarantavatko merituulipuistot arvokkaan saaristomaiseman, merenkurkun maailmanperintökohteen tai linnuston. Heikosti kannattavana energiamuotona tuulivoima vaatii myös runsaat tuet, ja sitä myötä kun halukkuus julkisiin tukiin tai syöttötariffeihin on laimentunut, ovat investointisuunnitelmatkin hiipuneet. Tanska, jota pidetään tuulivoiman mallimaana, nojaa energiantuotannossaan tukevimmin fossiilisiin.
Aaltovoima saattaa globaalisti olla tuulivoimaa potentiaalisempi mahdollisuus, mutta on vasta kehitteillä eikä Suomen oloissa ole mikään merkittävä vaihtoehto, osin talviemme vuoksi.
Tuulivoiman säätövoiman tarpeen päästötön pelastaja olisi vesivoima. Vesivoimaa voidaan lisätä joitakin satoja megawatteja, ja se auttaa hyvien säätöominaisuuksiensa ansiosta, varsinkin jos tekojärvet sallitaan. Siihenkään ei voi suuressa tarpeessa yksin nojata, varsinkin kun ilmastolain vaatijat vastustavat useimmiten vesivoiman lisäämistä – poliittisesti se on vaivalloinen hanke.
Jäljelle jää biomassa ja puuperäiset polttoaineet, mutta niiden kohdalla kannattaa muistaa kaksi asiaa: poltettaessa puu vapauttaa hiilidioksidia kivihiiltäkin enemmän. Ymmärrämme antaa sille laskennallisen nollan, kun otamme huomioon koko puun elinkaaren vuosikymmenten aikana: lahotessa CO2 vapautuisi kuitenkin. Joka tapauksessa runsas poltto ryöpsäyttäisi päästöt äkkikasvuun. Vasta jos hiilidioksidin talteenottoa ja varastointia sovelletaan myös puuta energialähteenä käyttävillä tuotantolaitoksilla, niistä muodostuu hiilidioksidinieluja. Lisäksi tulee ottaa huomioon terveydelle vaarallisten pienhiukkasten ilmanlaatua pilaava vaikutus.
Ehkäpä jotakin lohtua kuitenkin antaa se, että tavoitteet ovat symbolisesti vahvoja? Mutta onko tämä omiaan lisäämään ihmisten luottamusta politiikkaan, jos tavoitteisiin ei päästä tai jos niillä peräti pahennetaan tilannetta?
Haluaisin kuulla vastauksia. Tässä on minun jäätävä kysymykseni: kansalaisjärjestöt sikseen, mutta onko edes poliitikkojen todellisuudentaju tallella? Kylminä talvina energia on asia, jolla ei olisi varaa leikitellä.
Kiitokset sinulle Eija-Riitta siitä, että uskallat arvostella ilmastohypea ja esittää järkeviä, faktoihin perustuvia kysymyksiä ja jopa parannusehdotuksia tässä hyvin monimutkaisessa ilmastoasiassa. Energiapolitiikkaa ei totisesti pitäisi tehdä heppoisin perustein.
Olisipa meillä rutkasti lisää kaltaisiasi edustajia eri päätöksenteko forumeilla.