Kehitysmaat, Nalle ja Kankkulan kaivo

Viime keväänä Björn Wahlroos kohautti suomalaisia humanistipiirejä toteamalla, että valtiontalouden suurin yksittäinen leikkaus tulisi kohdistaa kehitysapuun. Hän myönsi heittonsa poliittisesti epäkorrektiksi, mutta perusteli ajatusta avun tehottomuudella. Wahlroos viittasi sambialaiseen ekonomistiin Dambisa Moyoon, jonka mukaan Afrikan maiden saama kehitysapu on vahvistanut taloudellista riippuvuutta teollisuusmaista, edistänyt korruptiota ja viime kädessä pitkittänyt köyhyysongelmaa. Tehokkaana esimerkkinä avusta Wahlroos nosti Kiinan sijoitukset Afrikassa.

No mutta sehän oli vain Nalle! Moni ajatteli vaistomaisesti, että juuri sitä se rikkaus teettää, kovasydämisyyttä. Kartanonherran puheet oli helppo ohittaa laittamalla ne niinsanotun kermaperseisyyden tiliin. Oli aika harmillista, että keskustelu vain poteroitui asemiinsa.

Minä olen kehitysyhteistyöaktivisti. Yhdeksänkymmentäluvulla työskentelin parissakin kehy-järjestössä. Monet maailmantalouden rakenteelliset ongelmat harmittivat minua ja omasin aika selkeän käsityksen siitä, mitä poliitikkojen tulisi tehdä köyhyyden poistamiseksi ja inhimillisen hädän lievittämiseksi.

Tunnustan, että vuodet politiikassa ovat tehneet minusta astetta epävarmemman. Olen nähnyt hyvien aikeiden epäonnistuvan surkeasti, jopa kääntyvän itseään vastaan.

Väitän siksi, että Nalle on sekä kiusallisen oikeassa että harmillisen väärässä.

Minä en leikkaisi kehitysapua. Edelleen toivon, että me kaikki rikkaat maat hoidamme YK-velvoitteen 0,7 prosentin osuuden BKT:sta.

Sen sijaan minusta on tullut yhä kriittisempi virallisen kehitysyhteistyön ideologisia taustaoletuksia kohtaan. En esimerkiksi ymmärrä, miksi kehitysapuun suhtaudutaan lähtökohtaisesti niin vähäisin odotuksin. Miksi hyväksytään se, että raha tuhlaantuu Kankkulan kaivoon eikä tuota mitään pysyvää? Miksi avustettavia kohdellaan säännöin, joita maailmassa ei muutenkaan ole? Miksei avustusrahaan suhtauduta mitattavana investointina, jonka tulee alkaa tuottaa vaurautta ja hyvinvointia siinä missä muukin raha tekee? Miksei ihmisiä kunnioiteta sen verran, että heidät myös kunnianhimoisesti vastuutettaisiin? Miksi omistamista pidetään usein pahana, vaikka se olisi kaikkein luonnollisin tapa motivoida ihmistä kantamaan vastuuta? Edes hyvän asian nimissä ei tulisi hyväksyä tuhlausta ja tehottomuutta. Muuten mitään pysyvää hyvinvointia ei synny.

Olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei vika ole halussa auttaa ja tehdä jotakin vaan kehitysavun vallitsevassa ideologiassa, vanhakantaisessa sosialistisessa tehottomuudessa.

Olen näet nähnyt senkin ihmeen, että kehitysyhteistyötä voidaan tehdä hyvin. Investointi kannattaa, nostaa yhteisön jaloilleen, ei synnytä riippuvuutta vaan tekee auttajan tarpeettomaksi. Tämä mentaliteetti pitää vain yhdistää polttavimpiin tarpeisiin ja hankkia asialle paljon poliittista tahtoa.

Yhtenä köyhyyden raskaimmista muodoista näen asunnottomuuden. Miljoonat elävät epäinhimillisissä oloissa: väliaikaisissa kyhäelmissä tai moottoriteiden välikaistoilla tai kokonaan taivasalla. Näihin olosuhteisiin verrattuna tavanomainen slummikin on jo luksusta. Ihminen ei voi ottaa vastuuta ja rakentaa elämäänsä, jos koti puuttuu. Koti on kehityksen lähtökohta. Pysyvän sijan puute ajaa kestämättömiin, lyhytnäköisiin ratkaisuihin. Se tuottaa myös pakolaisvirtoja ja yhteiskunnallista levottomuutta.

Suomesta ei olisi tullut Suomea, ellei meillä olisi aikoinaan ollut niin sanottua torpparivapautusta, joka antoi mahdollisuuden lunastaa viljelemänsä tilat käypää arvoa alhaisempaan hintaan. Vaikka maailman kasvavalle väestölle on vaikea taata jokaiselle omaa maatilkkua, mahdollisuus omaan pysyvään kotiin on unelma, joka pitäisi kuulua ihmisoikeuksiin. Sen eteen haluaisin työskennellä.

Wahlroos mainitsi hyvänä esimerkkinä Kiinan, josta pehmoeurooppalaisten pitäisi ottaa oppia. Tehokkuutta Kiina kyllä Afrikkaan vie, mutta valitettavan kovalla hinnalla, josta maksetaan sosiaalisen ja ympäristödumppauksen muodossa. Afrikan valtaisat raaka-ainemarkkinat päätyvät kiinalaisomistukseen heikoin ympäristönormein ja afrikkalaisten kannalta epäedullisin markkinaehdoin. Kiinalaista valloitusmeininkiä katsellessa joutuu haikeana toteamaan, etteivät eurooppalaiset siirtomaaisännät aivan tätä varten vetäytyneet Afrikasta. Nyt siellä on koko joukko heikkoja demokratioita, jotka ovat hauraita ja haavoittuvia aivan uudentyyppisen kolonialismin edessä.

Share Button

4 kommenttia artikkeliin “Kehitysmaat, Nalle ja Kankkulan kaivo

  1. Paluuviite: chester
  2. Paluuviite: Bradley
  3. Paluuviite: Keith
  4. Paluuviite: isaac

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *