Pukuhömppää – älä ehdottomasti lue

Iltapäivälehti kyseli minulta, onko kymmeneen linnanjuhlavuoteeni mahtunut mitään kommelluksia. Jos tähän vastaa, luisuu hömppäjulkisuuden puolelle, tiedän. Mutta minkäs teet? Häpeänkö sitä, että jos on koltuissaan pyörinyt linnassa, niin niillä on myös tarinansa? Kyllä en.

Tässä siis katsaus kymmenen vuoden pukuvalintoihini.

1999 – Ensimmäinen juhla Linnassa meni kyllä moitteettomasti, mutta en ollut vielä lainkaan ymmärtänyt, mitä salama tekee mekolle. Ostin kivan Armanin juhlamekon, mutta alusvaatteethan sieltä alta paistoivat, etenkin rintaliivit. Opin kerrasta. Onneksi en ollut kuvatuimpia tuona vuonna.

2000 – Vuosi oli tahattoman hömppäjulkisuuden aikaa. Löysin Roomasta upean puvun, mutta se napattiin minulta Fiumicinon lentokentällä. Kun Iltalehden toimittaja kuun lopussa teki hameväelle puhelinkierrosta ja kyseli, mitä laitetaan ylle Linnaan, kerroin etten tiedä; hankinta jää viimeiseen viikonloppuun, sillä pukuni vohkittiin. Toimittaja kysyi korrektisti, saako asian mainita jutussa. No kai sen voi siinä sanoa, sanoin. Seuraavana päivänä juttu pukuvarkaudestani komeili Iltalehden kannessa erillisenä uutisena. Suuri julkisuus nolotti, ja kehitysmaa-aktivisti minussa oli kiusaantunut koko pukuasiasta muutenkin. Radioasemat soittivat ja olisivat halunneet kommenttia suoriin lähetyksiin ja aamuohjelmiin, lehdet kyselivät lisää. Miksi? Tämä on kiinnostavaa, tähän voi samastua, he perustelivat. Olin tuohon aikaan erittäin julkisuuskammoinen, ja suostuin yhteen radiokommenttiin sillä ehdolla, että saan puhua työstäni ja omasta mietinnöstäni, ja samalla korjata asian saamia mittasuhteita.
Mutta asialle ei nyt vain mahtanut mitään, se oli varastetun puvun vuosi. Varkaus mainittiin kaikissa kuvateksteissä, ikään kuin olisin itse piehtaroinut menetyksessä. Huvittavin oli naistenlehti, jonka toimittaja tuli Linnassa päivittelemään menetettyä pukua. Olin jo vähän tuskastunut ja sanoin, että mitäs tuosta, maailmassa on paljon tärkeämpiäkin asioita. Kuvateksti kertoi, että Eija-Riitta Korhola päivitteli vieläkin pukunsa katoamista.
Päälleni löysin kuitenkin hurmaavan Max Maran punaisen silkkipuvun, tykkään siitä kovasti vieläkin.

2001 – teetin suunnittelija Anna Vilppusella peräti kaksi pukua, kun en osannut päättää kumpi hänen malleistaan oli parempi. Arvoin loppuun saakka kumman laitan. Päädyin punaiseen vyötiäiseläimen näköiseen viritykseen, mutta jo portaissa jossittelin, että olisi pitänyt laittaa se toinen. Ilta sujui kommelluksitta.

2002 – pistin vihdoinkin sen toisen Vilppusen puvun. Musta samettipuku istui hyvin – ei mitään sähläystä.

2003 – tuona vuonna olin politiikan suurin syntinen, loikkari, ja Suomen Kuvalehden Mies halusi minut kansijuttuun. Päälleni puettiin tervaa ja höyheniä, ja hienon puvun oli suunnitellut Marita Huurinainen. Ihastuin siihen hieman sadomasokistiseen ja itseironiseen lookiin, vaikka se litistikin rinnat, ja kerjäsin pukua häneltä myös Linnaan. Marita sanoi ettei voi antaa sitä koska se ei ole tarpeeksi arvokkaan oloinen, eikä näin ollen ammattimaista häneltä. Minä pidin sitä huikeana, ja sain viimein tahtoni läpi.
Neljäs joulukuuta soittelin Maritalle Brysselistä, että milloinkas haen puvun ja mistä. Hän sanoi olevansa Helsinki-Vantaan lentokentällä ja kertoi, ettei pukua ole, se on jo palasina, eikä se ollut tarpeeksi arvokas – sitä paitsi hän menossa Lappiin eikä lippua voi muuttaa. Sanoin, että ostan hänelle helposti uuden lipun mutta mekko on saatava, minulla ei ole mitään tilalle. Marita taipui, kursi hameen kokoon ja lähti Lappiin. Tulin Helsinkiin ja olipa tosi vaikeaa pukea ne tervanarut omin päin. Ja tietenkin haisin koko illan tervalle, Halonenkin sen noteerasi. Joka tapauksessa minä nautin, sillä itse pidin puvusta kovasti.

2004 – Annoin Vilppusen Annalle vapaat kädet, ja hän teki tyylikkään mustan silkkimekon ,jota koristi upeas kiertävä valkoinen nauha. Ainoa kommellus oli, että juhlia edeltävä puhdistava nestepaastoni oli liiankin tehokas ja olin kadottanut kiloja liikaa. Mekko valui päältä koko ajan.

2005 – joltakin työmatkalta Bahrainista olin löytänyt ihanan mekon – mutta ainoa haaste oli että mekko oli niin laskeutuva ja vartalonmyötäinen, ettei sen alle voinut ajatella mitään korsetteja tai liivejä. Riippui siis vain kuukauden kierrosta, sattuisiko vatsa pömpöttämään liikaa siihen asuun. Siksi en ennakkoon asiasta kysyneelle toimittajalle sanonut muuta kuin että jää nähtäväksi mitä laitan, sillä mekko on sangen vaativa. Miestoimittaja oli kai fantasioinut liikaa tätä ajatusta, että alle ei voi laittaa mitään. Kun hän kysyi minulta linnassa, onko tämä nyt sellainen mekko, hymyilin leveästi että on. Olin kuolla häpeästä, kun siitä syntyi uutinen jonka mukaan mainostin ettei minulla ole alusvaatteita. Pakenin Montrealin ilmastokokoukseen ja syyttelin itseäni aika kauan.

2006 – olin jo ehtinyt tilata Meslewistä itselleni kauniin turkoosin mekon kun silmäni iski ikkunassa olevaan kaksiosaiseen pitkälaahuksiseen vaaleaan unelmaan. Otin sen ja olin ihastuksissani, mutta opin kyllä, että laahusmallissa on omat liikunnalliset haasteensa. Sanoinkin Haloselle, että tänä vuonna olen kohtelias ja moppaan lattiat samalla.

2007 – laahustelu jatkui ihanassa pronssiunelmassa, ja puolisoni astui sen päälle. Mekko oli rintamuksesta sen verran avara, että kantelin myös boolilaseja ryntäiden päällä – kätevää!

2008 – olin löytänyt lahjakkaan miessuunnittelijan, tapasimme muutamia kertoja, ja pyysin että hän suunnittelisi minulle mekon. Hän piirsi toinen toistaan mahtavampia luonnoksia, ja vaikeaa oli vain valita upein. Jossakin vaiheessa ihmettelin, että ennen niin aktiivinen henkilö ei laittanutkaan viestejä, mutta olin paljon työmatkoilla enkä ehtinyt ottaa häneen yhteyttä. Hieman ennen juhlia kuulin, että hän oli kuollut ja mekkoprojekti jäänyt kesken. Olin surun murtama. Meslewin Leena Koukkari järjesti minulle nopeasti korvaavan puvun, luonnonvalkoisen unelman.

2009 – Kaikenlaisten kiireiden takia puvun hankinta jäi taas viime tippaan ja olinkin jo päättänyt, että on aika kierrättää mekkoja ja ottaa jokin vanha. Leena houkutteli kuitenkin taas sovittamaan yhtä, jota hän ei osannut kuvitella kenelläkään muulla. Menin liikkeeseen ja sanoin että onpa törkeä, mutta sovitan silti – ja sitten tajusin heti, että se on törkeän hyvä.

Share Button

02.joulukuu 2010

22:00

4 kommenttia

  1. Päivitysilmoitus: alvin

  2. Päivitysilmoitus: Jesse

  3. Päivitysilmoitus: benjamin

  4. Päivitysilmoitus: Jamie

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: