"Poikaseni, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan." Valtakunnankansleri ja Kustaa II Aadolfin neuvonantaja Axel Oxenstierna jäi historiaan lentävällä lauseellaan, joka ei kuulemma ollut tarkoitettu masentamaan vaan rohkaisemaan: kyllä sinä pystyt siinä missä muutkin.
Jotenkin se silti masentaa minua. Maailman näkökulmasta tilanne on näet huomattavasti lohduttomampi kuin rohkaisua tarvitsevan poikasen kannalta.
Tunnustan, että olen itsekin mennyt jo sekaisin talouskriisin kanssa. Jos minulla oli jokin mielipide, se on jo moneen kertaan jauhautunut tohjoksi kovassa kulutuksessa. Osaan yhtä hyvin perustella kannan, miksi velkoja täytyy taata – ja miksi ei. Saman tein voisin heittää noppaa. Pahoin pelkään, että muutamalla muulla on sama ongelma.
Kerron siksi vain, mitä poliitikon sielussa tapahtuu, kun näitä pohtii.
Toukokuussa ensimmäinen Kreikka-blogini oli asiallinen. Kokosin faktat ja esittelin komission suunnitelman lainapaketista, halusin ymmärtää reaalipolitiikan päälle ja tukea maltillista kriisinrauhoittelua. Ennen kaikkea halusin olla kaukana populistilaumoista, joille EU:n arvostelu on maailmankatsomuksellinen pakkoliike.
Pari päivää myöhemmin heräsin keskellä yötä ja singahdin istumaan. Jokin tässä vaivaa! Mehän olemme arvopuolue, kuten sanotaan. Eikö arvojen tulisi johtaa, etenkin silloin, kun tulevaisuuden edessä on verho, ja faktoja puuttuu?
Mutta en nähnyt arvoja, näin vain pragmaattisuutta. Tehtyjen päätösten tulisi paitsi olla järkeviä ja realistisia, myös vastata kansalaisten oikeustajua, käsitystä oikeasta ja väärästä. Jos moraalinen tuki ja ymmärrys puuttuu, rakennetaan hiekalle.
Jos Kreikkaa olisi kohdannut jokin ankara vastoinkäyminen tai onnettomuus, kansalaiset voisivat ymmärtää euroalueen jäsenten solidaarista uhrautuvaisuutta rientää hätiin. Mutta huono talouspolitiikka, huijaaminen, sopimusten rikkominen ja harmaan talouden sietäminen ei sitä ollut. Tarinan moraalinen opetus oli huono, kirjoitin seuraavassa blogissani.
Vastoin yleistä käsitystä Kreikan lainoittamiselle oli vaihtoehto. Kreikka olisi voinut ilmoittaa tarvitsevansa velkojen uudelleenjärjestelyä ja irtautua euroalueesta pariksi vuodeksi, devalvoida ja parantaa kilpailukykyään. Poliittisesti ratkaisu ei tietenkään houkutellut. Irtautuminen euroalueesta olisi tulkittu signaaliksi euron heikkoudesta.
Mutta nyt ollaan kierteessä, joka voi johtaa pahempaan heikkouteen. Taustalla uhkaavat isot rakenteelliset ongelmat, joista pahimpia on julkisen velan hillitön kasvu ikääntyvästä väestöstä huolehdittaessa.
Yksi ongelma on, että euroa puolustaessamme olemme joutuneet puolustamaan sellaista kapitalismia, jota ei pitäisi ollakaan. Toistemme ryöstelystä on tullut sallittua. Olisi kiireesti tehtävä ero säästämiseen ja velkaan perustuvan kapitalismin välille. Siinä, missä edellinen keskittyy luomaan pysyvää vaurautta ja rahoittamaan todellisia tuotteita ja palveluita, toinen saa aikaan pyramidihuijauksia ja uhkapeliä.
Kukaan ei ole tämän ulkopuolella tai immuuni. Jotkut ovat tämän takia heittäneet pyyhkeen kehään ja aloittaneet puheet downshiftauksesta. Suurin osa jengistä jatkaa kuten ennen. Huonoa omaatuntoa rauhoitetaan vihreällä aatteella. Mutta mikä oikea juttu tulisi tilalle?
Kapitalismin piti korjata virheitä, ei kumuloida niitä.
