Kesän ehkä kuumin poliittinen keskustelunaihe leimahti käyntiin, kun Kokoomuksen puoluekokous hyväksyi aloitteen sukupuolineutraalista avioliitosta. Kotia, uskontoa ja isänmaata korostanut Kokoomus kallistui kannattamaan avioliittolainsäädännön ulottamista koskemaan kaikkia halukkaita sukupuoleen katsomatta, jolloin samaa sukupuolta olevien rekisteröidyt parisuhteet muuttuisivat avioliitoksi – oikeuksineen ja velvollisuuksineen.
Euroopassa samaa sukupuolta olevien avioliitto on sallittu Hollannissa, Belgiassa, Espanjassa, Portugalissa ja Ruotsissa, sekä EU:n ulkopuolisista maista Islannissa ja Norjassa. Useissa Euroopan maissa, kuten Suomessa, kahden samaa sukupuolta olevan henkilön on mahdollista solmia välilleen rekisteröity parisuhde. EU:n yksi peruspilareista on ihmisten vapaa liikkuminen unionin alueella, ja siksi itse kunkin maan lainsäädäntöön tulee paineita maailman ja tapojen muuttuessa.
Lainsäädännöllä on vaikutusta kirkkoon, etenkin jos kirkolla on siviilioikeudellisia tehtäviä. Suomessa ja Ruotsissa kirkko vihkii lailliseen avioliittoon, mutta esimerkiksi Belgiassa ja Portugalissa on siviilivihkiminen, ja kirkolla vain avioliittojen siunaus – näissä maissa, kuten myös Espanjassa, katolisen kirkon kanta on muuttumaton: avioliitto tarkoittaa vain miehen ja naisen liittoa.
Kun Ruotsin valtiopäivät hyväksyi homoavioliitot vuonna 2009, ei kestänyt kuin puoli vuotta ja luterilainen kirkko seurasi päätöstä ja aloitti homoparien vihkimisen kristilliseen avioliittoon. Luterilaisille tuttu periaate, Augsburgin uskonrauhan “Cuius regio, eius religio” – kenen maa, sen uskonto – havainnollistui näin konkreettisesti paineissa, joita maallinen lainsäädäntö vaikuttaa uskontulkintaan. Kirkko jousti ja muutti vuosituhantista oppiaan avioliitosta.
Saman ei uskota tapahtuvan Suomessa. Piispainkokous otti kantaa lainsäädäntöesitykseen alkuvuodesta, eikä se kannata avioliiton laajentamista sukupuolineutraaliksi. Suomen piispat pitävät kiinni perinteisestä avioliittokäsityksestä – hekin, jotka siunaisivat homoliitot tai vihkisivät homoparit, eivät mielellään puhuisi avioliitosta. Jos laki muuttuu, kirkon tulisi luopua mieluummin vihkimisoikeudesta kuin muuttaa oppiaan avioliitosta, tulkitsi tilannetta Helsingin piispa Eero Huovinen.
Huovinen on looginen tunnistaessaan ja myöntäessään lainsäädännön paineet. Vaikka Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen on vakuuttanut, ettei lakialoitteella tulla puuttumaan kirkon vihkimysoikeuteen, hän jättää kertomatta, että yleinen paine tulee sen joka tapauksessa tekemään. Kirkolle lainmuutoksesta seuraa ajan myötä valinnan pakko: syntyy velvoite, vähintäänkin sosiaalinen imperatiivi, vihkiä kristilliseen avioliittoon homoparit – jos kirkko ei näin tee, se menettänee oikeutensa lailliseen vihkimiseen. Enemmän kuin homojen asemaan, lakiesitys tulisikin vaikuttamaan kirkon asemaan: sen olisi pakko valita kristillisen avioliittokäsitteen tai lainkuuliaisuuden välillä. Jos Kokoomus ajaa sukupuolineutraalia avioliittoa, se pakottaa kirkon tälle valinnan paikalle. Tietysti se sopiikin niille, joita kirkon merkittävä asema Suomessa on ärsyttänyt.
Miksei kirkko sitten voisi vihkiä homopareja avioliittoon? Kompastuskivi ei liene niinkään kirkon kanta homoihin vaan kirkon kanta avioliiton käsitteeseen. Sanan sisällön uudelleenmäärittely ei ole ongelmaton äänestyspäätösasia.
Kirkossa avioliitolla on ollut erityinen merkitys Luojan luomistyön jatkajana: vain mies ja nainen yhdessä saavat aikaan Luojan töitä, syntymän ihmeen (emme tietenkään tiedä, kenellä niin tapahtuu, mutta biologinen perusta on yksiselitteinen). Tämän vuoksi avioliitto on joissakin kirkoissa pyhä sakramentti, meillä pyhä sääty.
Avioliiton käsite on myös olennainen osa kulttuuria. Sanan sisällön muuttaminen muuttaisi eurooppalaista kulttuurihistoriaa. Lisää vettä myllyyn ovat heittäneet muutamat bloggaajat vasemmistosta: lakimuutosehdotusta pidetään riittämättömänä. Sukupuolineutraalista olisi heidän mukaansa tehtävä myös lukumääräneutraali: avioliiton tulisi kattaa myös useamman ihmisen muodostamat ns. polyamoriset suhteet. Koskisiko siis seuraava avioliittolainsäädäntöä koskeva korjausesitys osapuolten lukumäärää? Jos ei, millä perusteella rajaus tapahtuisi? Viimeksimainittua kysymystä pidetään tosin populistisena, perussuomalaiseen käyttöön sopivana asiattomuutena, jolle fiksun poliitikon kuuluisi vain tuhahtaa – filosofisesti polyamoriapohdinta on silti kuranttia, koska se osoittaa argumentoinnin vaikeuden.
Kukaan ei ole puolueeton pohdinnoissaan, en minäkään. Itse olen kirkon aktiivinen jäsen, ja arvostan kirkkomme itsenäistä asemaa kansankirkkona. Yksi rakkaimmista ystävistäni puolestaan on homoseksuaali, ja se vaikuttaa tapaan, jolla lainsäädäntöä katselen ja sen epäkohtia havaitsen. Olen samaa mieltä puoluekokouksen päätöksen kanssa, että yhteiskunnan on taattava homoseksuaaleille tasa-arvoiset oikeudet ja asema, joka rohkaisee pitkäaikaisiin suhteisiin. Laki ei saa missään nimessä syrjiä homoja.
Vaikka edellytän homoseksuaaleille yhdenvertaista kohtelua, en kuitenkaan kannata sukupuolineutraalin avioliiton käsitettä. En pidä ratkaisuna sitä, että kirjoitamme historiaa uusiksi muuttamalla vakiintuneiden kulttuuristen käsitteiden sisältöjä. Voimme yhtä hyvin turvata homojen oikeudet korjaamalla havaitut epäkohdat.
Kokoomus on nyt kovissa paineissa. Saan päivittäin palautetta äänestäjiltä, jotka ovat pettyneet puoluekokouksen päätökseen ja aikovat vaihtaa puoluetta. Eduskuntaryhmämme enemmistö taitaa saada samaa viestiä, sillä useimmat Kokoomuksen kansanedustajat eivät hekään kannata muutosta; mieluummin lähdetään siitä, että lainsäädännön epäkohtia korjataan yksityiskohdissa, kuten sukunimikäytännössä tai adoptio-oikeudessa, muuttamatta perinteistä avioliittokäsitettä.
Me tarvitsemme suvaitsevaista yhteiskuntaa, jossa erilaisuus aidosti hyväksytään – mutta se ei välttämättä tapahdu parhaiten siten, että erilaisuutta aletaan nimittää samanlaisuudeksi.
