Olen aina pitänyt presidentinvaaleista yli kaiken. Seitsemänkymmentäluvulla niiden poissaolo ja näennäisyys sai nuoren koululaisen tuohtumaan ja kiinnostumaan politiikasta, kahdeksankymmentäluvulla saatiin pientä esimakua suorasta kansanvaalista, yhdeksänkymmentäluvulla alkoi tuntua, että voi tapahtua mitä vain, ja 2000-luvulla tapahtuikin. Me voimme valita, oikeasti!
Presidentinvaalit ovat vaaleista parhaat. Ne ovat poliittisesti kiinnostavat, ne ovat selkeät, eikä ehdokkaita ole liikaa. Eivät ne tietenkään niin selkeät ole, etteikö äänestäjää voisi hassuttaa teemoilla, jotka eivät presidentin toimivaltaan kuulu, jos tarkkoja ollaan – näinhän tapahtui vuonna 2000, jolloin muka päätettiin hyvinvointivaltion kohtalosta. Totta kai jokainen sitä kannattaa. Mutta yhtä hyvin teemaksi olisi voitu valita saunan virkistävä vaikutus, sekin suomalaisille tärkeä.
Joka tapauksessa presidentinvaalit kansakunnalle tärkeä keskustelutauko ja suunnantarkistus. Enkä ollenkaan kiistä, etteikö presidentti voisi vaikuttaa tärkeänä arvokeskustelijana mihin tahansa, jos hän sellaiseen antautuu – myös hyvinvointivaltion eettisen infrastruktuurin pohjustamiseen.
Kunnioitan kaikkia ehdokkaiksi vaivautuvia. Vain yksi voittaa, mutta moni liiskautuu julkisuuden myllyssä tohjoksi, isänmaan edun nimissä, kun presidenttiehdokkaita vertaillaan kellonperiä, puhelahjoja ja roskasankoja myöten. Elleivät ymmärrä kieltäytyä. Mutta vaikka kieltäytyisivätkin, kulutus suorassa kansanvaalissa on kova.
Vaikeaan ja arvaamattomaan mutta myös kiehtovaan suoraan kansanvaaliin oli aikoinaan johtanut Kekkosen ylipitkä kausi sekä itsestäänselväksi mielletyn – ja ehkä odottamaan turhautuneen – seuraajaehdokkaan alkoholismi. Suora kansanvaali oli ikään kuin hinta, joka piti maksaa demokratiauskon palauttamiseksi tai vahvistamiseksi.
Eri kysymys on, pitääkö presidentillä yhä olla oikeaa valtaa. Minä myönnän kuuluvani niihin kokoomuslaisiin, jotka arvostavat asiassa Halosen linjaa. Hän on rauhallisen vakaasti puolustanut seuraajansa valtaoikeuksia. Ehkä sillekin on syynsä.
Veikkaan kansan enemmistön toivovan vahvaa presidenttiä – enkä ollenkaan ihmettelisi, jos historiankirjoitus myöhemmin toteaisi, että presidentin valtaoikeuksien säilyttämiseen oli johtanut kansan hämmennys pitkäaikaisen pääministerin henkilön äkkinäisistä liikkeistä. Haluttiin vakaata vastapainoa.
On siis jo aikakin presidenttipelin alkaa, ja Lasse Lehtisen ulostulo virkisti sitä. Lehtinen kuuluu niihin henkilöihin, joiden esiintuloa olen odottanut kauan, mutta aika niin monipuoliselle ihmiselle lienee kypsä vasta nyt. Kaksi kirjallisesti lahjakasta ja ilmaisuvoimaista ehdokasta, Lehtinen ja Niinistö, olisivat ihastuttava pari: saataisiin lukea hyviä blogeja.
Mutta ei muitakaan lannisteta alkuunsa. Jäätteenmäen, Biaudet’n ja Räsäsen ylimääräinen valttikortti olisi yhä sukupuolessa: on varmaa, että huippukokouksissa suomalainen naispresidentti saisi vielä pitkään loistaa tärkeimmän tähden vieressä ja samalla pääsisi lobbaamaan tätä. Soinin ehdokkuudesta hyötyy koko Suomi, koska hän pakottaa muut suorapuheisuuteen, ja Haavisto, kokenut konfliktiasiantuntija, muistuttaa presidentti-instituution merkittävistä mahdollisuuksista maailmalla.
Vain Vasemmistoliiton ehdokasta en keksinyt. Mutta kyllä joku sen pian tekee. On jo aika.
