Kolumnit ja artikkelit

30.toukokuu 2010 - 21:00

Pahoja paimenia (Askel)

Lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskevat skandaalit ovat ravisuttaneet kuluneena vuonna kirkkoja, ei ainoastaan katolista tai anglikaanista vaan myös luterilaista kirkkoamme Suomessa. Kyseessä on vakava rikos, ja jokainen uhri on liikaa. Toisaalta on syytä pitää mielessä mittasuhteet: kun on kyse valtavan suuresta yhteisöstä, olisi hämmästyttävää, että se olisi kyennyt täysin suojautumaan ilmiöltä, joka on valitettavan yleinen.

Huomiota tuo kuitenkin herättää, etenkin mediassa. Lapsen fyysinen hyväksikäyttö on synti, jonka Jeesus erikseen nosti esiin ja jonka rangaistuksesta hän vakavasti varoitti. Sitä ei voi eikä pidä puolustaa millään. Siitä rankaisee myös maallinen laki, joka suojelee lapsen ja nuoren oikeutta koskemattomuuteen.

Hyväksikäyttöä kohdistuu myös aikuisiin, ja sielunhoitotilanteissa tapahtuva hyväksikäyttö muistuttaa monella tavoin insestiä: luottamussuhdetta käytetään väärin ja haurasta elämäntilannetta hyödynnetään.

Olen kuitenkin monesti ajatellut, että kirkko sentään voi tehdä asialle jotakin. Se voi panna ilmiölle pisteen ja siirtää väärinkäytöksiin syyllistyneet tehtävistään pois.

Kristillisellä kentällä on kuitenkin joukko villejä ja vapaita vaikuttajia, joihin mikään lain kirjain tai yhteisön kurinpitotoimi ei yllä. Tällaisten edessä olen lähes neuvoton.

Minuun on otettu yhteyttä ulkomaita myöten tapauksissa, joissa kristillinen sielunhoitoa ja terapiaa harrastava yhteisö tai kristillinen vaikuttaja Suomessa on käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen apua hakenutta tai ehdottanut tälle seksiä tai ryhmäseksiä. Mutta mitä voin tehdä? Poliisiasia se ei aikuisten kesken ole, kun tilanne näyttää vapaaehtoiselta suostuttelulta eikä varsinaista raiskausta ole tapahtunut. Vain luottamus on rikottu ja typertynyt avunhakija ihmettelee tilannetta jälkikäteen – hyvin häpeissään.

Kirkkokurikaan ei voi auttaa, kun saarnaajaopettaja ei ole kirkon palveluksessa eikä hänellä ole esimiestä. Koska tällaisella ei useimmiten ole myöskään laillistetun terapeutin asemaa, ei ammatillinenkaan kurinpito ole avuksi. Terapeutin oikeuksia ei voi viedä, kun niitä ei ole alun perin ollutkaan, ja elanto on saatu kristikansan lahjoituksista. Ne ovat perustuneet luottamukseen.

Näissä tilanteissa tarvittaisiin totisesti hengellistä kuluttajansuojaa, mutta miten se suoja rakennetaan? Hyväksikäyttäjä on pitänyt tarkan huolen siitä, ettei todistajaa ehdotuksille tai lähentelylle ole. Jos juttu viedään julkisuuteen, voi rangaistus rapsahtaa uhrille, ei syylliselle. On vain sana vastaan sana. Ja on kristikansa, joka auliisti uskoo loppuun saakka, että oma suosikki on kateellisen vainon ja valheen kohde, jopa sielunvihollisen hyökkäyksen kohde. Sekin mahdollisuus on olemassa.

Hälytyskellojen pitäisi kuitenkin alkaa soida, kun ilmoituksia tulee samasta saarnaajasta kerta toisensa jälkeen. Silloin on pakko kysyä, onko kyse elämäntavasta ja aseman systemaattisesta väärinkäytöstä.

Olen neuvoton, väsynyt ja surullinen. Miten ihmisiä varjellaan pahoilta paimenilta?

Pari ajatusta on tullut mieleen: kun haet murheisiisi apua, varo yksityisiä yrittäjiä, joita ei mikään esimies, laki tai kirkkokuri valvo. Ja ehkäpä Julkisen sanan neuvoston tavoin tarvittaisiin Saarnatun sanan neuvosto, jonka jäsenet vapaaehtoisesti sitoutuisivat hyvään saarnamiestapaan ja hengelliseen kuluttajansuojaan.

Share Button