Blame management

Haluttiin tai ei, politiikkaan kuuluu aina tavaton epäonnistumisen riski. Taitavakaan poliitikko ei vältä päiviä, jolloin katuu sanojaan, reaktioitaan, koko ammatinvalintaansa. Vain sivussa oleva tarkkailija voi väistää sen.

Poliittisia skandaaleja ja äänestäjien käyttäytymistä sekä vaalikampanjointia tutkinut politiikantutkija Tereza Capelos lanseerasi muutama vuosi sitten käsitteen blame management, jolla hän viittasi poliitikon kykyyn selviytyä aiheuttamistaan skandaaleista. Onnistunutta blame managementia hän piti yhtenä poliitikon tärkeimmistä haasteista, jos mielii selvitä urallaan. Annamari Sipilä kirjoitti Helsingin Sanomissa aiheesta pari vuotta sitten, kun Ilkka Kanervan kiirastuli oli pahimmillaan.

Jatkon tapahtumat vahvistivat Capelosin teesin: karismaattisilla ja pätevillä poliitikoilla on takarivin taavia parempi skandaalinkestävyys. Vain heillä on varaa ajautua skandaaliin kansan heitä hylkäämättä. Ja skandaali taas on jotakin, jolla ei välttämättä ole tekemistä suoranaisten väärinkäytösten tai korruption kanssa. Se voi olla vain jotakin sellaista yllättävää tai noloa, joka shokeeraa. Kiinnostava on myös tutkijoiden huomio siitä, että globalisaatio ruokkii poliittisia skandaaleja, koska uutinen leviää internetin ansiosta hetkessä.

Amerikkalaisten tutkimusten mukaan olennaista ei ole vain se, mitä poliitikko on tehnyt, vaan se miten hän tekoonsa ensihetkillä rysän päällä reagoi. ”Blame management pyrkii vahinkojen minimointiin”, kirjoitti Sipilä.

Juuri näin. Yhdestoista käsky on: Älä selitä. On parempi pyytää anteeksi.

Törmäsin tähän itse, kun menin vuonna 2007 siteeraamaan yliherkällä vaalinalusajalla Der Spiegelin vihjaavaa uutista Vanhasen uusimmasta naisvalloituksesta. Ketään ei kiinnostanut, että se oli itse asiassa Der Spiegel, en minä. Oli paras vain pyytää anteeksi, sillä typerä, turha juoruhan se joka tapauksessa oli ja sen uutisoiminen yhtä typerää, varsinkin Kokoomuksen varapuheenjohtajalta.

Defensiivinen, puolustautuva käytös poliitikolla on ylipäätään turhaa. Olen miettinyt tätä usein. Olisiko Esko Ahosta tullut presidentti, jos hän kännykkä-isä-syytösten alettua olisi malttanut olla olematta defensiivinen ja huokaissut vain, että ”kun niitä lapsia on niin penteleen ikävä – soittokin lohduttaa”. Moni suomalainen olisi tuntenut piston sydämessään: juuri näin, tuohan puhuu minusta.

Kun Tarja Halonen puolestaan vastasi tv:n vaalitentissä kummasteluihin yksinhuoltajuudesta ja avosuhteesta sanomalla, että ”kun aina ei käy niin kuin toivoisi” niin tiesin samalla hetkellä, että tällä kertaa käy juuri niin kuin hän toivoo: hän voittaa vuoden 2000 vaalit. Sillä lauseella hän kosketti kaikkien meidän tunteita, jotka tiedämme tuon kipeästi todeksi.

Marja Tiura on muuten karismaattinen nainen – veikkaan että hän selviää.

Share Button

05.huhtikuu 2010

21:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: