My Story eli miksi ajattelen ”väärin” Kööpenhaminan kokouksen alla.

Huomasin että sivuillani on käynyt muutama ihminen, joka vain hämmentyy. Mitä nyt? Joka on katsonut Al Goren filmin ja lukenut lehtijuttuja, voi perustellusti ihmetellä, kenellä on poliitikolla on varaa vähätellä sellaisia uhkakuvia. Nehän tapahtuvat, ellemme saa aikaan sopimusta Kööpenhaminassa. Vai?

Täytyy selittää.

En ollut ainoa mutta epäilemättä olin ensimmmäisiä suomalaispoliitikkoja, jotka tietoisesti työnsivät ilmastonmuutoksen uhkaa politiikan agendalle. Ensimmäiset kolumnini aiheesta kirjoitin 1994 Vihreään Lankaan, jonka kolumnisti olin viisi vuotta. Ensimmäisissä eurovaaleissani 1999 ilmastonmuutos oli pääteemani. ?Ei kannattaisi, ei sytytä kansaa?, oli palaute, josta olin huolettoman väkinpitämätön. Ei tällaisilla laskelmoida, ajattelin. Olin huolestunut ilmastonmuutoksen seurauksista luonnolle ja yhteiskunnalle. Luin ympäristöjärjestöjen varoituksia. Seurasin tieteellistä tutkimusta, jonka luotettavuutta minulla ei filosofina ollut mitään erityistä syytä epäillä. Professoriltani Ilkka Niiniluodolta olin oppinut, että tiede korjaa itse itseään, jos elämme normaalitieteen oloissa eikä poliittinen kontrolli holhoa tutkimusta.

Mutta siitä, että tunnistaa ongelman, ei loogisesti seuraa, että olisi keksinyt oikean ratkaisun. Kriittisyyteni ympäristöjärjestöjä kohtaan kasvoi, kun lainsäätäjänä huomasin, etta ilmastopolitiikkaa toteutetaan todella tyhmästi. Vaikka toisin tarkoitettiin, Kioton sopimus on kasvattanut päästöjä niin absoluuttisesti kuin suhteellisestikin. Päästöt eivät vähene kun niitä siirretään muualle; kokonaisuutena päästöt kasvavat ja saastuminen lisääntyy.

Se ei vielä tehnyt minua kriittiseksi itse kasvihuoneteorialle; tajusin vain kuinka paljon jotkut tekevät asialla bisnestä. Samoin jotkut kasvattavat poliittista egoaan innokkaasti, mutta piittaavat ilmastopolitiikan tuloksista hämmästyttävän vähän. EU oli sellainen joku: ilmastopolitiikasta EU sai kansainvälisen johtoaseman ja foorumin, jolla paistatella huomiossa,kun muun johtajuuden kanssa meni huonommin. Tajusin että ilmastonmuutos on joillekin poliitikoille erittäin "convenient truth", joka tarjoaa hyvän hurskastelun pelikentän vailla vastuunkatoa.

Havaitsin että ympäristöjärjestöt ovat ihan sovussa sen ajatuksen kanssa, että kehitysmaat vastakin kasvattavat päästöjään eksponentiaalisesti, kunhan me teollisuusmaat leikkaamme 2050 mennessä 80-90 prosenttia. Hankala yhtälö kun 2/3 päästöistä kasvaa siellä ja Kiinan päästöt yksin ovat Science-lehden arvion mukaan yhtä paljon vuonna 2030 kuin koko maailman nyt.

Minä päättelin, että koko tämä Kioto-polku päästökauppoineen oli virhe, koska dekarbonisaatio on pysähtynyt ja asioita tehdäänkin entistä likaisemmin, jos tarkastellaan päästöjä tuotantotonnia kohden. Täytyy löytyä muuta, ja minulle se muu on talouden tietoinen dekarbonisointi kaikkialla maailmassa. Tai hiilivero. Globaalin kaupan täytyy joka tapauksessa perustua siihen, että missä vain tuotannon puhtaus ja minimipäästöt ovat kriteerinä. Ominaispäästöt, BAT, toimialakohtainen päästöraja, teoreettinen minimi, benchmarkkaus – kutsu sitä miksi tahansa mutta tätä olen ajanut 2001 lähtien kun ensimmäistä päästökauppalainsäädäntöä tehtiin.

Kokonaan toinen asia oli törmätä siihen, että itse kasvihuoneteoriassa on jotakin epäselvyyttä. Juuri kun opittiin, että päästöjen kasvua seuraa lämpötilan nousu ? viime vuosisadalla lämpötilanousi 0,7 astetta – , kuluneen vuosikymmenen viileys ei ole noudattanut ennusteita, vaikka päästöt ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Aikasarja on liian lyhyt johtopäätösten vetämiseen, mutta ainakin voisimme myöntää että ilmastonmuutos on odotettua monimutkaisempi ilmiö emmekä tiedä vielä tarpeeksi – mutta sehän ei ole tieteessä yllättävää.

CRU:n hakkeroinnin paljastukset ovat uusi hämmennyksen aihe. Vuodon paljastamiin väärinkäytöksiin ja tieteellisiin väärennyksiin olen suhtautunut huolestuneesti. Jos olin ensimmäisiä poliitikkoja, jotka nostivat ilmastonmuutosta esiin, haluan myös ensimmäisenä tunnustaa mahdollisia virhepäätelmiäni. Harhaanjohtamista ei pidä tieteen nimissä hyväksyä missään oloissa, ei silloinkaan kun se tehdään hyvän asian puolesta. Nyt näyttää siltä, että omat tietolähteeni ovat ainakin osin langenneet tilanteen liioitteluun ja epärehellisyyteen.

Keskustelimme teollisuusvaliokunnassa pari viikkoa sitten Kööpenhaminan kokouksesta. Komission edustaja kommentoi kysymystä viilenneistä lämpötiloista, sanoen että emmehän me voi muuta kuin nojata IPCC:n raporttiin ja tiedemiesten konsensukseen. Olen periaatteessa samaa mieltä: päätösten on perustuttava tieteelliselle pohjalle, sillä eivät poliitikot voi nojata taikuuteen tai lottoonkaan. Mutta jos IPCC:n raportti on osin peukaloitu, kuten pääkirjoittaja Phil Jonesin viestit voisi käsittää, olen pettynyt.

Siinä motiivini "vastuuttomille puheille". Minusta ne riittävät. Olen valmis tarkistamaan ja muuttamaan käsityksiäni, kuten olen tähänkin asti joutunut monessa kohdin tekemään. En haluaisi päätyä poliitikoksi, joka joutuu huonoihin väleihin tosiasioiden kanssa. When the facts change, I change my mind. What do you do, sir?, sanoi kuuluisa ekonomisti John Maynard Keynes. Mielipiteensä muuttaminen ei ole takinkääntämistä – arvojensa muuttaminen on eri asia. Arvo, kuten rehellisyyden vaatimus, voi jopa ajaa muuttamaan mielipidettä.

Teen väitöskirjaa ilmastonmuutoksen käsitteestä, ja olen oppinut tekoprosessissa paljon. Ennen kaikkea olen ymmärtänyt sen, että koko ilmastonmuutostiede on aivan erityinen tieteenalansa, joka voidaan luokitella ns. postnormaaleihin tieteisiin. Toisaalta siitä on tullut osa viihdekulttuuria, eräänlainen joulukuusi, johon kaikki ripustavat oman koristeensa.

Postnormaalia tiedettä kuvaa sitoutuminen varovaisuusperiaatteen noudattamiseen ja perinteistä tiedeyhteisöä laajempi osallistuvuus. Tämä merkitsee suurta kulttuurimuutosta tieteessä ja tulee herättämään vastustusta perinteisissä tieteenharjoittajissa. Mutta paluuta ei ole – postnormaali tiede tulee ymmärtää aikamme olosuhteisiin soveltuvana demokratian laajennuksena.

Postnormaalia tiedettä luonnehtii faktojen epävarmuus, arvojen kiistanalaisuus, panosten kovuus ja päätösten kiireellisyys. Ilmastotiede täyttää nämä kaikki tunnusmerkit täysin. Epävarmuus faktojen suhteen vallitsee huolimatta tuhansista työvuosista, valtavasta taloudellisesta panostuksesta, mallinnusten kehittämisestä, tieto- ja satelliittitekniikan laadullisesta ja määrällisestä kehityksestä sekä tutkimuslaitteiden ja -ympäristöjen huomattavasta parantumisesta. Paine tutkijoita kohtaan on kova sillä poliitikot ja media vaativat tarkkoja lukuja ja ennusteita, vaikka niitä ei ole saatavilla. Kiistanalaisuutta synnyttävät tilanteet, joissa jotkut suostuvat näihin vaatimuksiin ja ryhtyvät tiedeyhteisön hurmahengiksi. Toisaalta panokset ovat kovat, jos liika varovaisuus johtaa toimimattomuuteen, ja toimimattomuus lisää riskejä.

Tiedostan tämän riskin molemmat puolet.

Mutta jatkan: mitään hyvää en näe ideologisoituneessa ilmastopolitiikassa, joka ei kanna huolta kokonaistilanteesta, vaan tyytyy siihen että päästöt kasvavat huimaa vauhtia Kioton tai Kööpenhaminan hurskastelun säestämänä – kunhan sen kasvun takana ovat ne oikeat tyypit, kehitysmaiden ihmiset.

Ilmakehällä ei ole tällaisia moraalisia sensoreita. Päästöt ovat päästöjä. Jos niiden vaarallisuuteen uskotaan, ne ovat kaikkialla sitä. Vai uskotaanko? Onko tässä kyse jostakin muusta?

Ihmiskunta on ratkaissut monta ongelmaa ja ratkaisee vastakin. Ilmastonmuutoksesta on kuitenkin realistista tunnustaa, että se ei ole ongelma jonka ihmiskunta voisi nopeasti ratkaista. Prosessit ovat hitaita, monien sukupolvien pituisia. Vaikka tekisimme mitä päästövähennyksiä, vuonna 2060 me elämme maailmassa jossa on kulkutauteja, sotia, köyhyyttä, epätasa-arvoa, nälkää. Tulvat, syklonit ja kuivuus tekevät tuhoaan ja tappavat. On siis joka tapaus kysymys sopeutumisesta uusiin olosuhteisiin, ja luovuuden harjoittamisesta niissä. Panikointi ei ole viisasta eikä se auta. Monilta se on vienyt elämänhalun ja toivon. Hätäily on johtanut meitä jo nyt huonoihin seurauksiin. Puhuminen megaongelmasta ja odottaminen siihen megaratkaisua on riistänyt huomiotamme monilta akuuteilta ongelmilta: köyhyys, eroosio, ilmansaasteet, kulkutaudit.

Kehotan kaikkia lukemaan artikkelini HS 8.6.08 http://www.korhola.com/#/writings/article/1654
– siinä olen purkanut pettymystäni ympäristöjärjestöjen ilmastopolitiikkaan, juuri siihen, joka uskoani eniten on horjuttanut.

Share Button

01.joulukuu 2009

22:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: