Ilon yllättämät – joulublogi

Kaksikymmentäkuusi joulua sitten minua siunattiin vastasyntyneellä vauvalla. Olin nuori esikoisensa saanut filosofian opiskelija, ja joulu kului sen ihmettelyssä, mitä oikein on tapahtunut. Jouduin muuttamaan järjen maailmasta ruumiin maailmaan, sillä joku tarvitsi lämpöä ja maitoa. Tajusin, miten perinpohjin fyysinen olento ihminen on. Se hämmästytti.

Tillittelin kääröä, ja muistin että sille pitäisi myös puhua – se edistäisi kielellistä kehitystä. Mutta mitä keskustelisi, kun hän ei kuitenkaan ymmärrä? Homma on helppoa niille, jotka osaavat itsekseen puhumisen taidon, mutta lemmikkeihin tai lapsiin tottumattomalle tosikolle asia vaati harjoittelua. Päädyin lukemaan sanomalehtiä ääneen lempeästi lausuen.

Järisyttävää oli tajuta, ettei fyysisyydessä ole kaikki. Kun vauva alkoi kyetä suuntaamaan katsettaan, oli hämmentävää tajuta se ilon määrä, jonka kauneudenkokemus sai hänessä aikaan. Ymmärrän, jos maito tai syli tai niitä enteilevät emon kasvot saavat vauvan huitomaan, huohottamaan ja hymyilemään. Mutta kun asia, joka ei välittömästi liity fyysisiin perustarpeisiin, vaikkapa iloinen väri, voi räjäyttää ilon ihmiseen, se herättää äitiyteen vaipuneen filosofinkin ihmettelemään.

Tätä kokemusta on lähes mahdotonta selittää tyydyttävästi sanoin. Se puhuu kuitenkin siitä, että ilo on jollakin salaperäisellä tavalla totta. Se ei ole vain oppimisen tulosta. Se yksinkertaisesti on, jossain tuolla, ikään kuin nurkan takana ihmislasta odottamassa. Yllättävä, ansaitsematon lahja.

Siksi uskon, että ilon olemassaolon pitäisi olla älyllinen haaste ja pohdinnan kohde filosofille siinä missä kärsimyksenkin olemassaolo on.

Kolme vuotta myöhemmin elettiin toisenlaisia aikoja. Äiti oli oppinut lepertelemään ja jokeltamaan, lapsi puhumaan – ilo oli suuri ja molemminpuolinen. Pitkin syksyä oli pohjustettu, että kun joulu tulee, eräs tonttulapsi tarvitsisi tuttia enemmän kuin omani. Surutyötä oli tehty, kokeiltu olla ilman ja taas haettu tutti. Nyt se kuitenkin oli annettu pois ja ripustettu joulukuuseen, josta tonttu oli sen vienyt.

Tyttö oli onnellinen antamastaan lahjasta, tontulle tarpeellisesta. Siitä ylpeänä hän rallatteli – hyvä laulaja kun oli – sängyssä isomummunsa vieressä. Isomummu toppuutteli pienen riehumista: "Mitäs sitten lauletaan, jos sinä putoatkin sängystä maahan?" "Maa on niin kaunis", vastasi kolmivuotiaani jouluilon huumassa.

Share Button

20.joulukuu 2009

22:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: